Ei kyllä hymyilyttänyt eilenkään.
Itseasiassa ahdisti niin paljon, että oli vaikea hengittää.
Tuli olo, että voisin juosta täysiä seinään ja jäädä siihen.
Hullua?
Ehkä.
Se on vain metafora ololle, kun ei aina hymyilytä.
Iloinen positiivinen ihminen voi olla välillä ihan muuta.
Rikki.
Mietin kehtaanko kirjoittaa siitä, että mä oon välillä ahdistunut. Rikki.
Eihän positiivinen ihminen ole down.
Ei enää, kun mähän parannuin siitä.
Masennuksesta.
Se on kirosana about kaikille!
Sehän siinä just onkin, kun se on kirosana.
Ei hyväksyttävää, eikä suotavaa tietenkään.
Elämä vain on ajottain, tai minun kohdallani jo vuosia ollut, hyvin raskasta.
Liian raskasta.
Se kuluttaa ja hartiat painuu kasaan taakan alla.
Sitä yrittää kävellä selkä pystyssä hymyillen, vaikka paino vetää kasaan.
Kunnes on olo, että haluaa juosta seinään.
Tiedän etten ole ajatuksieni tai tunteideni kanssa yksin.
Mä vaan puen ne sanoiksi ja oon sen verran hullu, kai, että julkaisen ne.
Minulle kirjoittaminen vain on se tapa päästä sinne syvälle, omaan oloon ja minään.
Se on tapa käsitellä ajatuksia ja tunteita.
Päästä niihin käsille ja antaa mulle mahdollisuuden hallita ja muovata niitä.
Jokaisella on se oma tapa.
Sulla ehkä urheilu?
Mä kirjoitan.
Ja pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.
Antaa vaan palaa, olla miettimättä onko soveliasta olla näin avoin.
Mun vahvuus, ja heikkouskin, on juuri se että oon avoin.
Sitä en osaa muuttaa. Enkä halua.
Hyvää lauantaita olit hymy suussa tai et.
