Kuunteletko kehoasi?

Mitä näet kuvassa?

Mä näen helvetinmoisen muuttokaaoksen ja Nellan lepäämässä. 

(Mehän muutimme takaisin Tammisaareen kaksi viikkoa sitten.)

Miten itse toimisit lauantaina katsellessasi tätä?

Luultavasti potkaiset itseäsi perseelle ja alat hommiin.

Niin munkin teki mieli tehdä. 

Päässä piiskasi mun omat pirulaiset, mutta sotku on prikuulleen sama edelleen kirjoittaessani tätä. 

MIKSI??? 

Hyvä kysymys. 

Koska kuuntelin mun kehoani, mikä huutaa kivusta ja uupumuksesta. 

Kun olo on kuin kännissä, virtaa ei vain ole.

Minulla syy on sairauteni, mutta aloin miettimään meitä naisia. 

Meistä monet piiskaa itseää jaksamaan enemmän. 

Pystymään ja voimaan yli voimavarojemme.

Kuulostaako tutulle? 

Minä menin nukkumaan. 

Nukuin koko iltapäivän. 

Annoin kehon levätä. 

Päässä huusi piiskurit, mutta en kuunnellut niitä. 

Oon kulkenut pitkän matkan ollakseni minä tänään. Kuunnellakseni kehoani edes välillä.

Matkaa on vielä paljon, jotta piiskurit katoaa päästä kokonaan. 

Ystäväni sanoo aina, että ei oo kiire valmiissa maailmassa. 

Ei niin. 

Mitäs jos annetaan piiskaa piiskureille? 

Pirun muutto!

TAAS. 

Ahdistaa kaikki romut, kasat, kaappien selvitys ja pakkaus. 

Just nyt on olo, että mä myyn kaiken. 

En ota mitään mukaani.

Aloitan tyhjästä. 

Alusta. 

Ja niin se tavallaan nyt onkin edessä. 

Alusta alkaminen. 

Nyt mä en oikeasti tuu enää takas tähän keltaiseen taloon. 

Nyt kun lähden, lähden oikeasti tästä meidän kodista pois. 

Ja se tuntuu hyvälle!!!! 

Olen karsinut niin paljon. Ja karsin lisää, rankalla kädellä. 

Jotenkin kaikki hempeä, romanttinen, kukat ja pilkut melkeinpä ällöttää. 

Ne ei tunnu minulle enää. 

Olen kai muuttunut... 

Jännä nähdä miltä uusi kotimme Tammisaaren pienellä puutaloalueella tulee näyttämään. 

Miten tyyli muuttuu, sillä sitä se nyt tekee. 

Haluan jatkaa kroppani muuttamista , laihtumista. 

Olla se nainen täysillä mikä minusta on eron jälkeen muovautunut. 

Syksy on uuden aikaa. Ja se tulee todella näkymään täällä!

Väriä elämään

Lillen odottaa aina että tulee kesä ja saa kesätukan. 

Hänelle se merkitsee sinistä väriä. 

Minä en uskalla antaa hänenvielä värjätä vahvoilla väreillä hiuksiaan, vaan käytämme Color Maskia. 

Valmistajan mukaan väri kestää 5-30 pesua.

Lillenillä väri on päässä vähintään tuon 30 pesua. 

Pitkä ilo siis! 

Ja kyllä se poistuu lopulta tukasta. 

Hän itse rakastaa sinisiä hiuksiaan. 

Onhan ne aika rock!

Olimme eilen lähdössä Lintsille ystävien kanssa. 

Lilleni oli itse miettinyt asunsa tarkkaan.

Kokeili kahta eri kokonaisuutta. 

Päätyi veljensä kauluspaitaan ja rusetti oli ehdottomasti oltava. 

Lopulta mietti jos saisi silmiinsä tummaa meikkiä koska onhan rokkareillakin. 

Sanoin, että toki saa laittaa!

Ei hetken mietittyään sitten halunnutkaan. 

Annan lapseni olla oma itsensä. 

Ilmaista itseään vaatteilla ym. 

En halua laittaa heitä muottiin. 

Ei minuakaan voi kukaan niin tehdä.

On upeaa nähdä miten oma lapsi uskaltaa olla sitä mitä on. 

Kun olet aivan LIIKAA

Oletko kuullut olevasi liikaa?

Tai tuntenut olevasi toiselle liikaa?

Minä olen... kymmeniä kymmeniä kertoja. 

Kun erosin 2,5vuotta sitten, aloitin treffailun. 

Olen käynyt paljon treffeillä. 

Kaksi kunnon orastavaa suhdettakin on tässä ollut... 

Mutta se mihin törmään koko ajan, on se että olen miehistä liikaa. 

Liian avoin, kiltti, energinen, eläväinen.

Liian äänekäs, puhelias, innostunut ja iloinen. 

Liian taitava tekemään "miesten hommia".

Liian rehellinen. 

Liian sairas. 

Liian lihava. 

Liian sitä ja tätä ja tota. 

Liikaa!

Miten ihminen voi sitten olla vähemmän?

Olla jotain muuta kuin itsensä?

EI VOI EIKÄ PIDÄ!

Pitää olla itsensä, vaikka kyllä se sattuu kuulla kerta toisensa jälkeen olevansa liikaa...

Koska, jos miettii parisuhteen ja rakkauden kannalta, on tällä pallolla pakko olla yksi mies jonka mielestä olen juuri ihana näin.

Muutoksia muutoksia

Elämäni muuttuu koko ajan.

Ja niinhän sen kuuluukin mennä. 

Mulla vaan elämä on heitellyt niin paljon viime vuosina, että oon ollut hukassa tämän bloginkin kanssa. 

Mitä tämä käsittelee enää?

Elämäni ei ole sitä vanhaa lapsiperhe-elämää keltaisessa talossa, mitä se ennen oli.

Siihen tuli sairaus ja ero. 

Uusi suhde ja ero. 

Tul muutto ja taas on edessä muutto. 

Elämää sinkkuna sairaana kolmen lapsen kanssa... 

Paljon on muuttunut.

Harkitsin blogin lopettamistakin, mutta en pystynyt. Ei tuntunut oikealta. 

Ja minä en tee mitään, mikä ei tunnu oikealle.

Siksi on blogi ikäänkuin kellunut elämäni mukana, pysynyt juuri hengissä. 

Mielessä on muutoksia, ihan ulkoasusta alkaen. 

Sisältö muuttuu, kun minä olen muuttunut.

Mutta en lopeta, jatkan. 

Jatkan suuremmalla innolla, kun hahmotan asiat kuntoon. 

Kohta 9 vuotta on blogini ollut olemassa ja osa teistä on lukenut alusta asti. 

Kiitos siitä!

Toivon, että jatkamme yhdessä vielä matkaa.

Kunhan puhallan vanhat pölyt täältä pois, siivoan blogini samalla lailla kuin olen tehnyt mielelle ja elämälleni. 

Syksy tuo uusia tuulia todella ja elämä takaisin Tammisaaressa odottaa. 

Nyt pienemmässä vaaleansinisessä vanhassa talossa ihan keskustassa...

Jatketaanko matkaa vielä? 

Oma nurkka

Lillenin oma nurkka kaipasi sänkyä ja vähän muutosta. 

Sopiva vanha puusohva löytyi 20e hintaan kierrätyksestä. 

Painaa kuin synti tuo vanha ihanuus, mutta on juuri täydellinen. 

Odottaa kyllä maalaustaan hetken vielä. 

Helmen harmaa tai vaalea minttu on ajatuksena...

Hassua miten yksi muutos voi tuoda iloa koko poppoolle. 

Sängys on köllinyt koiraa myöten kaikki. 

Kun haluaisi juosta päin seinää

Mua ei hymyilytä tänään. 

Ei kyllä hymyilyttänyt eilenkään.

Itseasiassa ahdisti niin paljon, että oli vaikea hengittää. 

Tuli olo, että voisin juosta täysiä seinään ja jäädä siihen. 

Hullua? 

Ehkä. 

Se on vain metafora ololle, kun ei aina hymyilytä. 

Iloinen positiivinen ihminen voi olla välillä ihan muuta. 

Rikki. 

Mietin kehtaanko kirjoittaa siitä, että mä oon välillä ahdistunut. Rikki. 

Eihän positiivinen ihminen ole down. 

Ei enää, kun mähän parannuin siitä.

Masennuksesta. 

Se on kirosana about kaikille! 

Sehän siinä just onkin, kun se on kirosana. 

Ei hyväksyttävää, eikä suotavaa tietenkään. 

Elämä vain on ajottain, tai minun kohdallani jo vuosia ollut, hyvin raskasta.

Liian raskasta. 

Se kuluttaa ja hartiat painuu kasaan taakan alla.

Sitä yrittää kävellä selkä pystyssä hymyillen, vaikka paino vetää kasaan. 

Kunnes on olo, että haluaa juosta seinään.

Tiedän etten ole ajatuksieni tai tunteideni kanssa yksin.

Mä vaan puen ne sanoiksi ja oon sen verran hullu, kai, että julkaisen ne. 

Minulle kirjoittaminen vain on se tapa päästä sinne syvälle, omaan oloon ja minään.

Se on tapa käsitellä ajatuksia ja tunteita.

Päästä niihin käsille ja antaa mulle mahdollisuuden hallita ja muovata niitä. 

Jokaisella on se oma tapa. 

Sulla ehkä urheilu?

Mä kirjoitan. 

Ja pitäisi kirjoittaa paljon enemmän. 

Antaa vaan palaa, olla miettimättä onko soveliasta olla näin avoin. 

Mun vahvuus, ja heikkouskin, on juuri se että oon avoin. 

Sitä en osaa muuttaa. Enkä halua. 

Hyvää lauantaita olit hymy suussa tai et.