6.8.2013

Minä olin kuulemma ruma...

 
Erään lukijan tarina:

Minulla puhkesi paha atooppinen ihottuma vauvana. Äitini kertoi, että lakanani olivat veressä yön jäljiltä ja hän itki ajatellessaan, että teki tämän minulle (geenit). Ihottuma tulehtui useasti ja jouduin välillä osastolle sisälle sairaalaan. Välillä iho oli niin kuiva ja tulehtunut, etten pystynyt ojentamaan yhteen asentoon kangistuneita raajojani. Silloin konttasin pitkin lattioita päästääkseni eteenpäin -lähestyin jo teini-ikää tällöin. Kipu oli usein seuranani, vetäydyin yksinäisyyteen kivun ollessa suurimmillaan. Iho oli laajoilla alueilla rakkuloilla, vereslihalla ja siitä vuoti kirkasta visvaa, joka kuivuessaan sai vaatteet takertumaan ihoon kiinni. Tunsin häpeää kehostani ja koulussa se korostui. Inhosin ja pelkäsin liikuntatunteja, jolloin joutuisin paljastamaan ihottuman vaatteiden alta. Erityisen nöyryyttävältä tuntui pariharjoitukset ja kun oli toisen vuoro ottaa kiinni esimerkiksi jalastani tai kädestäni, näin sen pelkäämääni katseen. Halusin vajota maan alle. Mutta en voinut, jouduin kohtaamaan sen kaiken. Ja kuulemaan, kuinka oppilas sanoi kovaan ääneen, ettei halua koskea minuun. Vitsailtiin, että olin rosvosektori.

Kuulin muitakin kommentteja ulkonäöstäni. Olin kuulemma ruma. Sitä huudeltiin myös julkisella paikalla koulun ulkopuolella, jos törmäsin tiettyihin poikiin samasta koulusta. Joskus päälleni syljettiin, sitä pyyhin pois repustani. Kuljin yläasteen ja lukion pää alaspäin ja jos jouduin kohottamaan kasvoni, pelkäsin sitä hetkeä, jolloin vastapuoli sanoisi: "Olet muuten ruma." Pelkäsin ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Opiskeluaikana, kun muut ympärilläni seurustelivat tai kävivät treffeillä, minä uppouduin opiskeluun. Ensimmäinen seurustelukokemus tuli päälle parikymppisenä tulevan aviomieheni kautta. 

Olemmet olleet mieheni kanssa yhdessä kohta vuosikymmenen. Elämä hänen kanssaan on ollut terapeuttista ja eheyttävää. Saan joka päivä, jonka vietämme yhdessä, kuulla olevani kaunis. Joskus hän kysyy, kyllästynkö hänen kehuihinsa. En! :)

Muutin mieheni mukana toiselle puolelle maapalloa. Maassa suurin osa ihmisistä oli tummia ja minua pidettiin positiivisella tavalla joukosta erottuvana, koska olin "eksoottisen" vaalea. Maan ilmasto myös helli ihoani ja ihottumani katosi lähes kokonaan. Minulla oli edelleen lukuisia arpia ja pigmenttihäiriöitä ihossani (kaikki ne kohdat, joissa ihottuma oli ollut, ovat pysyvästi valkoisia). Kesäisin ilmasto oli tukehduttavan kuuma ja olosuhteidenkin pakosta aloin pukeutua kevyemmin. Paljastin sääreni. Käsivarteni. Ensin jännitti ja tuttu häpeän tunne nosti päätään, mutta vähitellen siitä tuli enemmän luontevaa. Se tuntui voimaannuttavalta. 

Myöhemmin muutimme jälleen toiselle puolelle maapalloa, tällä kertaa länsimaahan.  

Olen nyt 30-vuotias, kolmen pienen lapsen äiti. Viimeiset vuodet olen ollut raskaana tai imettänyt. Olen ylpeä kehostani. Se on palvellut minua ja perhettämme hyvin. Arvet kehossani muistuttavat, että olen saanut elää täydesti. Että olen läpikäynyt kipeitäkin kokemuksia, joista olen selviytynyt. Joista on tullut osa identiteettiäni. Minulla on hyvä olla itseni kanssa. Vihdoinkin.
 
 

8 kommenttia:

  1. Tulee mieleen tosi elämän tuhkimo tarina.
    Niin koskettava ja kuitenkin niin ihanaa että tarinan henkilö on löytänyt ihanan miehen rinnalleen ja hänen on hyvä olla. :)

    VastaaPoista
  2. Onneksi surullisella tarinalla oli onnellinen loppu <3

    VastaaPoista
  3. Tätä lukiessa itkin, koska omalla 17v pojallani oli juuri tuollainen ihottuma, vereslihalla, mätää valui, oli kipeä ja silti se pieni poika hymyili ja oli aina iloinen. Päiväkodissa häntä haukuttiin ja ei haluttu koskea ettei tartu. Kärsin äitinä julmetusti poikani takia ja hän kun oli ihan aina niin reipas <3

    Ihottuma hänellä on helpottunut, arpia on niistä pahimmista kohdista. Aurinko ei ole parantanut vaan silloin tulee nykyisin aurinkoihottuma joka kirvelee häntä.
    Hän on komea ja upea nuorimies jolla on ihana tyttöystävä.

    Voin siis tuntea tämän tarinan <3

    VastaaPoista
  4. Kuullostaa minun tarinaltani. Itse olen ollut aikoinaan osastolla, kun tavallisesta elämästä ei tullut mitään. Koulukin kärsi ja tunsin itseni todella rumaksi. Itsetuntohan siinä kärsi, nuorella ihmisellä.

    Raskauteni jälkeen ihoni on kohentunut, mutta lapseni ensimmäiset kaksi vuotta olivat rankat ihottuman vuoksi, joka todettiin 2kk iässä. Onneksi hän ei kokenut päiväkodissa haukkumista, koska hänen ihottumansa lieveni kahden vuoden iässä. Rapsutusta vielä jatkuu varmasti loppuelämän, mutta osaan tukea häntä, koska tiedän kaiken hänen tilanteestaan omakohtaisesti.

    VastaaPoista

Kiva kun piipahdit ja jätit viestin, ilahduttaa aina.
Positiivisuus tarttuu, samoin negatiivisuus.
Haluan blogissani tuoda hyvää mieltä, myös sinulle.