28.5.2012

Pienten enkeliystävien muistolle.

Luin allaolevan tekstin, itkin.
Sydämeen koskee, pala kurkussa, oksettaa.
Miten tämä on mahdollista Suomessa?
Haluan jakaa tämän kirjoituksen kokonaisuudessaan teidän kanssa.
Tiedän,että te haluatte lukea, te välitätte.
Vain sanomalla ääneen voi saada muutoksen aikaan.
Toiveeni olisi, että jos haluat kommentoida, tuoda ajatuksesi ja osanottosi esille, teethän sen Leijonaemojen blogissa.
Näin sen lukee ne ihmiset, joille tukesi merkitys on suurin.

Pienten enkelilasten vanhemmille haluan lähettää ajatukseni ja osanottoni.

Kirjoitus on Leijonaemojen blogista, kirjoittajana Noora Rosberg.

Pienten enkeliystäviemme Annin ja Juhon Muistolle

Kirjoittaja Noora Rosberg

Tämä kevät on ollut surullinen. Kaksi pientä ystäväämme saivat siivet selkäänsä pitkän ja urhean taistelun jälkeen Helsingissä. Oma tyttäreni on myös viettänyt elämänsä ensimmäiset ja vaikeimmat päivät HUS:n lastenklinikalla. Tuon sairaalan lääkärit ja hoitajat ovat pelastaneet lapseni todella vaikeista tilanteista ja olen suuresti kiitollinen tuolle sairaalalle. Tänä keväänä Anni ja Juho menehtyivät saman viikon aikana. Juho oli hoidossa vastasyntyneiden teho-osastolla K7, jossa hoidetaan keskosena syntyneitä lapsia sekä täysikäisiä vauvoja jotka tarvitsevat tehostettua hoitoa elämänsä alkumetreillä. Anni oli 3-vuotias ja hoidossa isompien lasten teho-osastolla K9. Tuolla samaisella osastolla myös minun tyttäreni on viettänyt elämänsä kriittisimmät vuorokaudet ja viikot. Annin ja Juhon menehtyminen sai minut tuntemaan itseni hyvin surulliseksi ja minun on kerrottava tämä tarina. Tuntuu, että minun on kirjoitettava tämä kirje Annin ja Juhon muistolle.

K7 ja K9 ovat samantyyppiset teho-osastot. Molemmissa hoidetaan vaikeissa tilanteissa olevia lapsia, lapset ovat usein hengityskoneessa ja myös operaatioita suoritetaan osastojen yhteydessä. Surullinen mieleni johtuu niistä eroista, kuinka perheet otetaan huomioon näillä osastoilla. K7:lla perheet voivat viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa luona, käytännössä aina. Toimenpiteitä tehdään pitkin päivää ja silloin vanhemmat eivät voi olla paikalla. Lapsen hoito on perhelähtöistä ja vanhemmat ovat todella tyytyväisiä osaston toimintaan. Juho ehti asua tällä osastolla 4.5 kuukautta. Viimeisinä päivinä vanhemmille tuotiin sänky Juhon sängyn viereen ja vanhempia kehoitettiin myöskin yöpymään osastolla, että saisivat viettää viimeiset hetket lapsensa luona. Kun lähdön hetki sitten tuli, niin vanhemmat saivat Juhon syliinsä. Myös hoitaja itki heidän kanssaan. Vanhemmille ei jäänyt kysymyksiä, vaan kaikki tapahtui niin kauniisti kun voi tapahtua. Suru lapsen menettämisestä on niin musertava, että osaston suhtautuminen asiaan voi osaltaan auttaa vanhempia selviämään tulevista päivistä ilman Juhoa.

K9:n osastolla vanhemmillekin on tarkat vierailuajat. Ne ovat klo 8-9, 13.30-15 (paitsi perjantaisin 13.30.14.30), 16-19 sekä 20.30-22. Muina aikoina osastolla on lääkärinkiertoja ja potilaille tehdään toimenpiteitä. Samassa huoneessa voidaan hoitaa kuutta lasta samanaikaisesti. Jos jollain saman huoneen lapsella on jokin operaatio käynnissä tai uutta potilasta tuodaan huoneeseen vierailuajalla, niin huoneeseen ei voida päästää ketään vanhemmista. Usein vanhemmat joutuvat odottamaan vanhempainhuoneessa kymmeniä minuutteja päästäkseen vierailuajalla lapsensa luo. Joskus vierailuaika ei riitäkään ja vanhemman on tyydyttävä vanhempainhuoneessa istumiseen. Elämä jaksottuu vierailuaikoihin ja niiden ulkopuoliseen odotukseen lapsensa näkemisestä. Minun tyttäreni on osastolla hoidossa ollessaan ollut vauva, mutta samalla lailla isommat lapset ovat tehohoidossa suurimman osan vuorokaudesta ilman vanhempiaan. Teho-osaston käytäntöihin liittyy myös se, että osastolta ei ilmoiteta vanhemmille lapsen tilanteesta, ellei kyseessä ole elvytystilanne. Osastolle saa aina soittaa, mutta osastolta ei soiteta vanhemmille ennen kuin lapsen viimeisinä hetkinä.

Viimeisenä päivänään Anni oli hoidossa tuolla K9 osastolla. Annille tehtiin vappuaattona sydämen katetrointi ja pari muuta operaatiota. Ensimmäisellä vierailulla Anni voi hyvin ja hymyili vanhemmilleen. Seuraavalla vierailuajalla tilanne oli huonontunut ja Anni oli itkuinen. Kolmannella vierailuajalla Annin vointi oli taas mennyt alaspäin ja hän itki. ”Tahtoo äidin luo. Tahtoo isin luo. Tahtoo sylliin.” Vanhemmat joutuivat kumminkin lähtemään yöksi pois ja vannottivat lähtiessään, että muutoksista tulee ilmoittaa mihin aikaan yöstä tahansa. Yöllä ei tuota pelottavaa soittoa vanhempien iloksi kuitenkaan kuulunut. Kun äiti soitti kysyäkseen Annin vointia, niin puhelu ohjattiin lääkärille. Lääkäri totesi tilanteen olevan vakava ja luultavimmin vanhemmat eivät pääsisi katsomaan aamun vierailuajalla Annia. Kun vanhemmat pääsivät perille, niin hoitaja tuli kertomaan, että Annin tilanne on todella vakava, häntä ollaan laittamassa takaisin anestesiaan ja hengityskoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua kerrottiin, että elvytys on aloitettu ja noin 40 minuutin kuluttua, että elvytys on lopetettu. Tämä särkee sydämeni. Hyvin harva aikuinenkaan joutuu kuolemaan yksin. 3-vuotiaan pitäisi saada olla vanhempiensa lähellä aina ja varsinkin silloin kun taistelee elämästään. En tarkoita tässä elvytystilanteita tai operaatioita, mutta mitä tahansa vuorokauden aikaa silloin kun lapsi tarvitsee vanhempaansa. Anni on viimeisen yön ikävöinyt vanhempiaan, pelännyt ja itkien kysellyt missä vanhemmat ovat. Annin lisäksi tilanne on ollut äärimmäisen vaikea vanhemmille. Vanhemmat ovat menettäneet lapsensa, mutta pahimpana heitä piinaavana asiana he kokevat sen, että heidän lapsensa on viettänyt viimeiset tunnit peläten. Vanhemmat ovat olleet nukkumassa tietämättä että heidän lapsensa taistelee samaan aikaan osastolla hengestään. Tämä ajatus ei jätä vanhempia rauhaan. Vanhemman oikeus on saada hyvästellä lapsensa ja olla läsnä viimeisinä tunteina. Myös lapsella pitäisi olla oikeus saada vanhemmat lähelleen viimeisiksi hetkiksi. K9:llä hoidossa olevat lapset ovat aina vaikeasti sairaita ja kuoleman läheisyys on läsnä. Tämän vuoksi toivoisin että käytäntöjä muutettaisiin perheystävällisempään suuntaan. Jos kyse on tilasta, niin harras toiveeni on, että uuteen Lastensairaalaan rakennettaisiin sellainen teho-osasto joka sallii vanhempien läsnäolon lapsensa hoidon aikana. Jos se vaatii yksityishuoneiden rakentamista yksityisyyden turvaamiseksi, niin silloin ne ovat välttämättömyys. Usein vakavasti sairaan lapsen sairaalaelo kestää viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Tämä on vanhemmille ja lapsille hyvin kuormittavaa. Se mitä toivon on se, että perheet saisivat ainakin viettää nämä rankimmat ajat yhdessä, toinen toistansa tukien.

Juuri tuon osaston henkilökunnalle omistan sanoinkuvaamattoman kiitollisuuden. Teen 10 litran kattilalla syksyisin omenahilloa ja vien sitä rakkaimmille lääkäreille. Mitkään sanat eivät riitä kiittämään, että he ovat pelastaneet lapseni elämälle useaan otteeseen. Sen takia on niin vaikea tuoda tämä asia esille. Mutta Annin ja Juhon kuoleman jälkeen en voi enää olla hiljaa. Hartain toiveeni on, että jos lapsen elämän täytyy päättyä, niin vanhemmat saisivat olla läsnä. Rukoilen, että sairaalan johto ottaa tämän asian käsittelyynsä ja miettii tätä asiaa vakavasti. Käytäntö on ollut K9:llä todella pitkään ja juurtuneita toimintatapoja on usein vaikea muuttaa. Jos perhekeskeisyys on mahdollista osastolla K7, niin olisiko käytäntöjä mahdollista siirtää myös osastolle K9? Helsingissä ollessaan vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia taistella näitä käytäntöjä vastaan, vaan sääntöihin on alistuttava. Käytäntö lisää ahdistusta ja pelkoja vanhemmissa. Toivon rohkeutta sellaisille työntekijöille jotka ajavat muutosta tilanteeseen. Olen varma, että heitä tuossa sairaalassa on.
Nämä lapset ja perheet eivät ole tapauksia. He ovat vaikeisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä, joita voitaisiin pienillä ja helpoilla keinoilla auttaa selviämään elämän karikoista mahdollisimman pienillä haavoilla. Sairaan lapsen hoidossa tulisi ottaa huomioon myös perheiden psyykkinen selviytyminen sairaalajaksojen jälkeen.

7 kommenttia:

  1. Minäkin luin tämän eilen :c Ihan järkyttävää. Toivottavasti asialle tehdään pikaisesti jotain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuomalla asialle lisää ääntä, tälle tehdään jotain. Kun adressia aletaan keräämään, tulen sen allekirjoittamaan. Ei kenenkään tule joutua kuolla yksin, eikä varsinkaan pienen lapsen! Ja yksin tarkoitan tässä ilman omia vanhempia.

      Poista
  2. Mäkin luin tämän eilen. Itkien. Niin kamalaa ja järkyttävää :'(

    VastaaPoista
  3. Voi niin surullista! Kaikin puolin todella järkyttävää. Adressit.comissa on jo adressi aiheesta, eli sinne vaan allekirjoittamaan! Adressi: "Lasten oikeus vanhempiinsa tehohoidossa"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitin ja laitoin postauksen.
      Teen myös mainoksen blogiin, että mahdollisimman moni allekirjoittaisi tämän! Nyt on omalla äänellä merkitystä!

      Poista
  4. Tämä on jotain niin käsittämätöntä että !!!! Ei vain riitä ymmärrystä ! Asialle pitää tehdä ja heti jotain..mietin jo kuumeisesti mitä ? Kiitos kun julkaisit tekstin
    -mirka-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käy Mirka allekirjoittamassa tämä:
      http://www.adressit.com/lasten_oikeus_vanhempiinsa_tehohoidossa
      Äänelläsi on merkitystä!
      Tähän on saatava muutos!!!!

      Poista

Kiva kun piipahdit ja jätit viestin, ilahduttaa aina.
Positiivisuus tarttuu, samoin negatiivisuus.
Haluan blogissani tuoda hyvää mieltä, myös sinulle.