31.7.2013

Opinko koskaan rakastamaan itseäni?



"Olen 24-vuotias nainen ja minulla on n.3,5- ja 5-vuotiaat lapset. Kroppani kävi tosi lyhyessä ajassa isoja muutoksia kun sain lapset alle 1,5vuoden ikäerolla, ja etenkin lantion ja reisien seutu kärsi kovia ja iho on nyt ihan järkyttävä (kuvasta ei erota). Takamus on ihan arvilla ja yhtä roikkuvaa löllöä. Toisen raskauden aikana napa pullahti ulos ja "koristeeksi" jäi tuollainen nappinapa. Näiden kriittisten alueiden (takamuksen ja mahan) takia minua ei uima-asuissa nähdä, en viitsi esimerkiksi vesijumppiin lähteä kun häpeän vartaloani enkä sitä tahdo muille esitellä. Tosin pari kertaa olen nyt uskaltautunut uimahalliin lasten ja miehen kanssa, mutta en tunne oloani siellä lainkaan mukavaksi.

Viime viikonloppuna anoppini tuli kylään ja minulla oli lyhyt mekko päällä, niin suunnilleen ensimmäinen asia mihin anoppi kiinnitti huomiota, oli jalkani: "Voi miten kauhean näköinen sullaki on tuo polvitaive, kun on noita suonikohjuja!!" kuului taivastelu. Ei varmasti pahaa tarkoittanut, ja on aivan hyväntahtoinen ja rakas anoppi, mutta silti se sattui ja pahoitti mieleni. Vannoin miehellenikin, että mekoissa tai sortseissa en taatusti liiku ja esittele kamalia jalkojani. Vartalossani on monia alueita mitä inhoan ja häpeän, mitä haluaisin muokata. Rinnat ovat pienet, napa pullottaa, kädet pitkät ja rimpulat, takapuoli on löllöä, polvet rumat.. olen koettanut saada liikuntainnostusta ammennettua, jotta saisin kiinteän ja lihaksikkaan persauksen ja vatsalihakset näkyviin, ja lihasta toki muuallekin, mutta intoni lopahtaa nopeasti. Rahaa personal traineriin ei ole, eikä tällä hetkellä edes kuntoilukeskuksen jäsenyyteen. En voi treenata salilla, jos siellä on muita samaan aikaan.

Pelkään muiden arvostelevia katseita, pelkään että näytän hölmöltä, pelkään että teen väärin. Nämä pelot on siis ihan yleensäkkin joka paikassa aina läsnä, ei vain salilla. Kärsin kai jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka ilmenee esimerkiksi siten, etten voi syödä ravintoloissa, kouluruokaloissa tai vierailuilla, en vain pysty nielemään ja ruoka ja juoma menee henkeen. Tätä tulee myös kotona ja yksin ollessa. Bussissa en voi niellä edes sylkeäni, kun sekä hengitys- että nielurefleksit menee yhtä aikaa "jumiin". Kävin juttelemassa asiasta toukokuussa psykiatrilla, ja hän ei tiennyt mitä tehdä, määräsi sitten beetasalpaajia...en käynyt niitä koskaan apteekista hakemassa, koska en usko että ne auttaisivat, ja pelottaa aloittaa moista lääkettä ilman kunnon diagnoosia... En tiedä olisiko tämä jäänyt jotenkin esikoiseni syntymän jälkeen sairastamastani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta muhimaan.

Tämä teksti nyt karkasi aika kauas alunperin aiotusta, mutta viestin pointti siis on, että en pidä vartalostani, häpeilen sitä ja pelkään muiden arvostelua. Mieheni on ihana ja vakuuttelee minun olevan kaunis, ihana ja juuri tällaisena täydellinen. En vain usko sitä, en mitenkään, vaan ajattelen hänen kuitenkin ihailevan kauniimpia naisia. Media on täynnä vääristyneitä naiskuvia ja maailma täynnä myös oikeasti kauniita naisia, joihin itseäni vertaan esimerkiksi kaupungilla kulkiessani ja koen itseni todella vastenmieliseksi. En tiedä opinko koskaan rakastamaan itseäni ja olemaan 100% tyytyväinen vartalooni."


---Anonyymi lukija



Kiitos sinulle todella rohkeasta ja koskettavasta kirjoituksesta!
Olet kaunis hoikka nainen, eikä sinun tarvitse hävetä upeaa vartaloasi.
Olen sanaton ja kyyneleet valuu.
Miten meidän naisten itsetunnot on saatu muserrettua ja omat silmät ei näe enää kauneutta itsessämme?
Tämä koskee meitä niin monia, liian monia!
Jaden "A Beautiful Body" projekti on todella tärkeä ja ajankohtainen.



16 kommenttia:

  1. Ihan normaali nuoren naisen hoikka vartalo,josta moni on varmaan kateellinen.Ja alempana Lotta, jolla oli upea naisellinen vartalo. On niin surullista, että ihmiset oppivat vasta vanhemmiten hyväksymään oman vartalonsa, jos silloinkaan.Itse olen jo suurinpiirtein sinut oman vartaloni kanssa rintasyövän jälkeisine leikkauksineen kaikkineen. Tsemmppiä kaikille ja rakastetaan itseämmekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä itse olen inhonnut itseäni aina jossain muodossa nuoresta asti. Nyt se loppuu! Olen tehnyt vuosia tämän eteen töitä ja olen hyvällä mallilla. Tämä projekti auttaa varmasti monia näkemään itsensä eri tavalla. Se auttanut minuakin jo nii paljon.

      Poista
  2. Miksi hävetä tuollaista runkoa?! Moni havittelee tuollasta hoikkaa vartaloa ja vatsanseutua, minä myös mukaanlukien. Olet ihana juuri tuollaisena, usko vaan miestäsi ja meitä muita! Mietin miten olet päässytkin noin hoikkaan kuntoon kahden lapsen jälkeen, vau!

    Anri olet rohkea nainen ja innoittaja muille, kiitos <3

    T. Lukijasi pitkän ajan takaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upea hän minustakin on! Niin hoikka. En ole koskaan näyttänyt tuolta enkä pysty ikinä näyttämäänkään. Mutta jokainen on kaunis omana itsenään, kunhan me itse se huomattaisiin.

      Kiitos sanoistasi! On iloa kuulla jos voin lukijoilleni iloa.

      Poista
  3. Kaunis, hoikka vartalo!! Sinulla ei ole todellakaan mitään hävettävää, päin vastoin :) Varmasti moni kadehtii hoikkaa vartaloasi. Silti samaistun tuntemuksiisi, ikinä en osaa olla tyytyväinen itseeni. Tuntuu pahalta, miksi tämä nykyaika, media, on luonut meille naisille niin kovat paineet? Pitäisi olla täydellinen kroppa, että kelpais. Tai ainaki itsestä tuntuu siltä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä on täydellinen?
      Jokainen meistä tavoittelee jotain mitä ei meillä ole. Kun vaan opittais nauttimaan siitä mitä olemme. Siinä on jokaisella oppimista. Mutta onhan meillä kaikilla koko elämä aikaa. =)

      Poista
  4. Kiitos teille molemmille rohkeudesta! Olette molemmat upeita ja kehonne kertoo juuri tedän tarinanne, ei kenenkään muun!

    Minusta on järkyttävää millaisen paineen uskonäköön, käyttäytymiseen, kuntoiluun ja ruokailuun/ruokavalioon nyky yhteuiskunta naisille luo. Itse olen kärsinyt syömishäiriöistä koko ikäni ja niiden kanssa taisteleminen on ihan tarpeeksi raskasta ilman ulkopuolelta tulevaa painostusta ja oletuksia siitä miten jokaisen naisen tulisi itseään hoitaa.
    Tämä stereotypinen "hotaminen" taas...johtaa joko itseinhoon, sillä tuntee itsensä huonommaksi kuin muut koska ei pysty elämään pelkällä sienikeittodietillä ja tekemään fyysistä työtä 8 h vuorokaudessa, eikä tämän johdosta näytä samalta kuin jokainen leikelty, photoshopattu ja yksityisen (miljoonia maksavan) pt:n muokkaama leffakaunotar tai povpommi. Tai tahdonvoimaisemmilla henkilöillä syömishäiröihin tai vaikka vakavaan elimistön sairastumiseen kuten ystävälläni, joku aloitti jonkun ihan käsittämättömän urheiludiettirumban josta jäljelle jäi suloisen muodokkaan naisellisen vartalon tilalle anoreksia ja maksan vajaatoiminta sekä monta mennyttä ja tulevaa vuotta psykoterapiaa ja muita lääkärikäyntejä.

    Olen törmännyt paljon siihen että laihoille ja hoikille ihmisille sanotaan etteivät he saa valittaa ulkonäöstään sillä ovat etuoikeutettuja ja onnekkaita siitä että saavat olal laihoja ja kauniita Tiedän paljon hoikkia naisia, jotka haluaisivat olla muodokkaampia, rinnakkaampia tai lanteikkaampia ja tuntuu pahalta että vain lihavat saisivat olla tyytymättömiä vartaloonsa, ihan kuin se olisi joku etuoikeus heille? Itse olen ollut sairaalloisen alipainoinen ja se oli hirveätä, keho pkkuhiljaa hiipui olemattomiin, ei toiminut enää kunnolla ja oli todella paha olla jatkuvasti ja silloin minulle sanottiin että minun tulisi vain olal onnellinen ksoka näytän siltä miltä kaikki muut halusivat näyttää! Kukaan ei halunnut auttaa minuapainoni kanssa, sillä heistä painoni oli silloin se MIHIN kuuluu tavoiitella, e se mistä kuuluu tavoitella pois.

    Olen tällähetkellä onneksi omassa ihannepainossani, eli siinä missä pääosin tuntuu että näytän hyvältä ja missä keho ei reistaa jatkuvasti, jaksan jopa olla iloinen. Sairastan myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja se vakuttaa todella rajusti minäkuvaani, välillä rakastan itseäni yli rajojen ja välllä taas tuntuu ettei kamalampaa ihmistä ole ulkoisesti tai sisäisesti, mutta koska olen käynyt niin monet eri painot läpi, teidän että kumpikaan, hoikka tai alipainoinen, ei ole se minun "paikkani", vaikka moni on sitä mieltä että kaikki vastoinkäymiset ja paineet ulkonäköön liittyen loppuvat kun "hoikkuus" on saavutettu, minulal ne alkoivat siitä! (ja niin myös anoreksian sairastaneella ystävälläni)

    Olin todella puulla päähän lyöty kun näin edellisen postauksen kuvan sinusta Anri!
    Katselin kuvaa pitkään ja mietin että ompas ihanan mallinen, juuri sopivan seksikäs ja turvallisen oloinen, aikuisen naisen vartalo. Vielä hetken aikaa kuvaa katseltuani aloin tunnistamaan piirteitä myös omasta peilikuvastani ja olin ihmeissäni siitä miten saman ruumiinmallin ja mittasuhteet omaava kuva on omasta mielestään kaunis, mutta kun sen omansa peilistä näkeee niin iskee joku kummallinen paniikki ja inhotus! :O

    Kitos vielä ja onnea tseensä rakastumis projektiisi!

    <3:llä Ann-Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin nämä molemmat nuoret naiset ovat todella kauniita ja rohkeita. He ovat rikki, kuten moni muukin meistä. Mutta on iso askel näyttää haavoittuvaisuus ja kertoa siitä. Se on askel eteenpäin, iso askel!

      Ja KIITOS kauniista sanoistasi. Minusta ei ole varmaan kukaan ikinä, edes ooma mieheni sanonut mitään noin kaunista.

      Poista
  5. Miten hyvin Anri sanotkaan: Miten meidän naisten itsetunnot on saatu muserrettua ja omat silmät ei näe enää kauneutta itsessämme?

    Miksi se on näin?
    Itse koen oman vartalon häpeämiseni erittäin tuskallisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en tiedä miksi meidän sukupolvi näkee itsensä niin kamalana. Suurin osa kamppailee minäkuvan kanssa. Kun jokainen oppisi hyväksymään itsensä ja nauttimaan elämästä tässä hetkessä, olisi moni niin paljon onnellisempi.
      Minäkin olen kokenut suurta tuskaa ja häpeää siitä miten kamalasti olen ajatellut itsestäni. Miten kamalia asioita vielä välilläkin ajattelen. Siitä opettelen tietoisesti pois. Ja tähän projektiin osallistuminen on ISO osa sitä oppimista.

      Poista
  6. Onpa upeeta, että ihmiset uskaltautuu tämmöiseen mukaan!!!! Niin mahtavaa!! Upeita kroppia niin monella. Vaatii kyllä hurjasti rohkeutta ladata nettiin näitä.

    Tässä postauksessa olevalle naiselle haluaisin hiukan kertoa omaa tarinaani.
    Minulla on itselläni ollut tuollaista samanlaista, että kahvipöydässä on vaikeaa nielaista ruokaa. Omaan olooni vaikuttaa paljon sellainen, että jos on ympärillä hirmuinen meteli, niin mun on hirveän vaikea keskittyä syömiseen, jos oon väsynyt. Se häly aiheuttaa itselläni paniikkikohtauksen. Nyt keksin yhden keinon liian suureen hälyyn, laitan pumpulin korvaan, ettei meteli tule liian suureksi. Ruokailutilanteet olen kotona yrittänyt tehdä sellaisiksi, että luen tai katson telkkaria samalla. Tiedän, että ei ole välttämättä kaikista fiksuin ratkaisu, mutta tämä auttaa itseäni tosi paljon. Enkä mä aina niin tee, silloin vaan kun tuntuu pahalta.

    Suuriin väkijoukkoihin lähden aina sellaisella mielellä, että jos ei tunnu hyvältä, niin lähden pois. Auttanut mun paniikkioireisiin. Väsymys ja syömättömyys aiheuttavat herkästi noita kohtauksia. Usein kauppaan lähden ihan yksin, jotta voin keskittyä vaan siihen mitä olin tullut tekemään. Ja saan olla siellä sen verran, kun hyvältä tuntuu. Yritän mennä aina sellaiseen aikaan, että ihmisiä mahdollisimman vähän. Kävelen aina viimeiselle kassalle, jossa on useimmiten vähiten ihmisiä. Näin kun olen tässä jo jonkun aikaa toiminut, niin nykyään mä pystyn mennä paikkoihin, missä on muitakin ihmisiä enempikin. Paniikkikohtaus ei iske, kun ajattelen ihan muita juttuja ja samalla esim. kaupassa kerään ostoksia kärryihin. Jos kassalla on liian pitkä jono, niin mä otan vaikka kännykän taskusta ja pelaan sillä tai puhun puhelimeen. Nämä ovat ne mun selviytymiskeinot, jos meinaa kohtaus iskeä.

    Nyt jälkikäteen mä tiedän, että ne kaikki epämääräiset kohtaukset mitä mä oon mm. synnytysten jälkeen saanut, niin on ollut paniikkihäiriöitä. Kaksi kohtausta ovat olleet niin pahoja, että mulle on kutsuttu ambulanssi. Mitään ei ole kummallakaan kerralla löytynyt, joten nyt mä tiedän, että ne ovat olleet näitä. Kohtaus tuntuu pelottavalta, mutta sitten kun siitä selviää, niin ei se olekaan niin kauhea. Kuukautiskierto tekee myös näitä kohtauksia, kun yöunet ovat huonoja. Niinä viikkoina yritän mahdollisimman vähän käydä kaupassa ja jos käyn, niin kipaisen vaan lähikauppaan, joka sopivan pieni, mutta sieltä kuitenkin kaiken tarpeellisen saa.

    Iltaisin nukkumaan meno on joskus aika haasteellista, mutta olen opetellut rentoutumisharjoituksia. Niiden avulla saan itseni rennoksi ja unikin tulee.

    Halusin vähän kirjoittaa, jos yhtään tunnistat tästä omia oireitasi. En sen enempää tiedäkään niitä.
    Kovasti mä toivon jaksamista sinulle!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upea kirjoitus!
      Kiitos!
      Toivottavasti siitä oli monelle apua ja tukea. Kiitos kun rohkeasti kerroit itsestäsi!

      Poista
    2. Kiitos anrinko!! <3
      Mä uskaltauduin blogiinikin kirjoittamaan vähän syvällisempiä juttuja. Toinenkin syvällisempi on odottamassa, julkaisen senkin jossain vaiheessa.
      Sun blogin innoittamana mä uskaltauduin myös. Jäin silloin pohtimaan, että mitä siinä menettää, ei mitään. :) Vaan se voi olla oikeesti rohkaisuna jollekin, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Ihan niinkun täältä pystyy lukemaan, ne antaa rohkaisua ja lohdutusta monille.
      Kiitos näistä sun teksteistä!! <3 Huomaan myös, että en mä ole yksin näiden kaikkien murheideni kanssa!!

      Poista
  7. Näytät todella ihanalta hyvältä, kuulostat fiksulta ihmiseltä :) Nyt opettelet rakastamaan itseäsi pala palalta enemmän :) Syytä häpeilyyn, peittelyyn ym. EI ole :)

    VastaaPoista

Kiva kun piipahdit ja jätit viestin, ilahduttaa aina.
Positiivisuus tarttuu, samoin negatiivisuus.
Haluan blogissani tuoda hyvää mieltä, myös sinulle.