15.9.2012

Naisen vartalo

Mä kuuntelen aina töitä tehdessä Radio Aaltoa.
(Ja tämä ei ole mikään maksettu mainos!)
Siellä on usein huikean hyviä juttuja, kuten eilenkin.
Hyvää keskustelua aiheesta käytiin myös Facebookissa.
Sami Kuronen sai mun silmät kyyneliin tällä kommentilla:

"Täydellisyys on pelottavaa koskee se mitä tahansa. Kun ääni joskus ”hajoaa” laulajalla, tulee hänestä mielenkiintoisempi. Kun kova jätkä tirauttaa kyyneleen, tekee se hänestä entistä kovemman. Kun tosikko räjähtää edes kerran nauramaan niin että pissat tulee housuun, ei hänen tarvitse hävetä vaan olla ylpeä tehdessään valloittavan vaikutelman. Jos aikuinen nainen ei omista ryppyjä, jenkkakahvoja, raskausarpia tai parhaan kimmoisuutensa menettäneitä rintoja, hänellä tuskin on mielenkiintoista tarinaa jaettavanaan."
Mulla oikeasti tuli kyyneleet silmiin.

Eilisessä ohjelmassa oli puhetta naisvartaloista raskauksien jälkeen.
Monesti naisihanteet eivät vastaa ihan todellisuutta.
Naisen kroppa ei aina palaudu ihan heti raskauden jälkeen ja toisilla ei koskaan.
Monille naisille jää pysyvästi löysempi nahka, jää arpia ympäri kehoa ja lantiokin on saattanut pysyvästi levitä.
Ja nyt en puhu edes niistä kiloista. Niille kun osalle pystyy itse tekemään jotain.
Upea sivusto The Shape of a Mother on todella lohduttavaa katseltavaa.

Minä olen synnyttänyt kolme lasta.
Jokaisesta raskaudesta paino on noussut n. 12kg, mutta lähtöpainokin on ollut aina korkea.
Vatsani on ollut joka kerta VALTAVA, todella iso.
Nahka on repeytynyt ja paukkunut.
Kaksi ekaa raskautta nahka vetäytyi entisiin mittoihin, mutta kolmannella kerralla ei. 
(Pantton oli 4,5kg "pieni" poika.)
Minulla on arpia, löysää nahkaa ja rinnat ovat rupsahtaneet alkuperäisestä.
Olen 10 vuoden aikana lihonut paljon pitkän masennuksen vuoksi ja silti, oma mieheni rakastaa minua ja pitää minua kauniina. Hänen katseensa saa minut välillä hämilleen, kun en itse näe sitä kauneutta minkä hän minussa näkee. Hänen silmin koitan opetella itseäni katsomaan uudestaan ja oppia rakastamaan ruumistani nyt.
Vähitellen on helpompaa hyväksyä nämäkin jäljet ja oppia rakastamaan omaa vartaloa sellaisena kuin se on.

Meillä jokaisella on arpia, sisällä tai ulkona.
Miksi ne jäljet tekisivät meistä rumia?
Niiden avulla meillä on tosiaankin oma tarinamme kerrottavana.

"Jos aikuinen nainen ei omista ryppyjä, jenkkakahvoja, raskausarpia tai parhaan kimmoisuutensa menettäneitä rintoja, hänellä tuskin on mielenkiintoista tarinaa jaettavanaan."

Miten itse suhtaudut elämän tuomiin jälkiin?

38 kommenttia:

  1. Niin justiinsa! Saman tyyppiset ajatukset minullakin. Olen niiiin onnellinen että itselläkin on sellainen mies joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Se on ihanaa ja ihmeellistä!

    VastaaPoista
  2. Sainpahan taas kirjoituksestasi ajattelemisen aihetta. Minä joka olen kärsinyt syömishäiriöstä ja kummastakin lapsesta on tullut painoa n. 20kg. Kilojen pudottamiseen on tarvittu kyyneleitä, tuskaa ja hikeä. Kroppa ei ole enää samanlainen kuin ennen lapsia. Nahka venyi ja paukkui minullakin ;).

    Toisaalta kaikki on ollut hyvin opettavaista. Nykyään ajattelen itsestäni erilailla. Ei tarvitse rääkätä itseään vaan elämästä voi nauttia eikä lukema vaa´assa ole elämän keskipiste. Monta vuotta se minulla näin oli :(.
    Sitä näki itsensä monta vuotta eritavalla kuin muut.

    En osaa pukea mietteitäni kunnolla sanoiksi, mutta olen tällä hetkellä onnellinen myös arvista ja löysästä nahasta :)Opettelua asia on vaatinut ja toisinaan on edelleenkin niitä "heikkoja" hetkiä, mutta se kaiketi kuuluu naisena olemiseen.

    Kauneus on niin paljon muutakin. Me ollaan kaikki kauniita juuri sellaisina kuin ollaan <3

    Aurinkoista syyspäivää ja kiitoksia taas kirjoituksestasi.

    VastaaPoista
  3. ihana, niin ihana kirjoitus! Ja totta joka sana =) mä oon synnyttäny 4 lasta, olen laiha, mut en silti minun on vaikea välillä hyväksyä kroppani.. se että mahassa on muutama makkara, rinnat on rupsahtanut jne. välillä se ei häiritse ollenkaan, välillä vertailen itseäni juurikin niihin turhamaisiin malli/missinaisiin joitten kuvia iltalehdet sun muut on täynnä! Siis juurikin niihin, mitkä ei oikeasti vastaa todellista naisen vartaloa.
    Mun mielestä on lohduttavaa käydä esim uimahallissa, missä näkee niitä todellisia ihania aitoja naisvartaloita.. on makkaraa ja muhkuraa, kaikki aitoja ihania ihmisiä <3
    Pitäs vaan oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitin tämän eilen heti tuon ohjelman jälkeen, koska se kosketti mua.
      Pitää oppia näkemään itsensä eri lasien läpi. Ei etsitä niitä vikoja vaan katsoa mikä itsessä on sitä hyvää ja kaunista.
      Lehtien naiset on yleensä kuvakäsiteltyjä eivätkä todellisuudessa ihan niin täydellisiä ole. Täydellisyys on todella häilyvää...

      Poista
  4. Upeasti kirjoitettu! Näitä asioita olen itse miettinyt viime aikoina paljon. Ennen lapsia olin liian laiha. Lasten syntymän jälkeen olin liian lihava ja vatsassa oli liikaa makkaroita. Milloinkaan en ollut tyytyväinen kroppaani. Tarvittiin kunnon pysähdys. Sairastuin vakavasti ja vartalo tuntuu nyt toisarvoiselta. Nyt omistan yhden rinnan vähemmän ja katselen kaljua päätäni, mutta rakastan vartaloani ja vatsan löysää nahkaa en enää edes huomaa. On ollut ihanaa myös huomata, että mieskään ei välitä siitä, miltä näytän, vaan rakastaa sitä ihmistä, joka on kuoren sisällä. Elämä on paljon helpompaa, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on :)

    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  5. Aika koskettava kirjoitus! Itselleni ei lapsia ole annettu joten venymiset ja paukkumiset on jääneet väliin, on vain iän tuomat muutokset ja maanvetovoiman veto nähtävissä, mutta te joilta niitä raskausarpia ja muita näkyvää löytyy olkaapa onnellisia niistä, sillä se kertoo, että teillä on jotain suurta ja arvokasta, että miksi ihmeessä niitä pitäisi hävetä???

    VastaaPoista
  6. ei näytä jenkkikset ja löysä nahka kovin kauniilta peilistä, mutta mä oon ajatellu että kyllä siitä hyvästä et on saanut lapsia täytyy joku hinta maksaa. sitäpaitsi semmoset minipakarat jotka saan puristettua vatsanahkasta naurattaa mua aina :D

    VastaaPoista
  7. Voi hitsi, että mä rakastan näitä sun kirjoituksia joissa saa itsekin alkaa pohtimaan! :)

    Mä tulin ekaa kertaa äidiksi nuorena, kirjoitin ylioppilaaksi suloinen vauva mahassani. Oli vaikee suhtautua omaan vartaloonsa, se muuttui niin nuorena, yks kaks en saanutkaan tiukkoja farkkuja jalkaan.

    Kolme lasta synnytettyäni alle 30 vuotiaana olin mallina ja tulin entistä kriittisemmäksi vartaloani kohtaan.

    Nyt viisi lasta synnytettyäni ja kohta 40 vuotiaana olen himpun verran armeliaampi vartaloani kohtaan.
    Mutta silti,samoin minä menen hämilleni mieheni katseista ja sanoista ulkonäköäni kohtaan. En tiedä miksi! Ehkä jotenkin tuntuu vaikealta ymmärtää, että viisi lasta synnytettyäni ja vaikka olen laihtunut karppaamalla ja lenkkeilemällä rutkasti on vartaloni silti epätäydellinen ja löysä, arpinen, tuntuu vaikealta tajuta, että voisin olla kaunis.

    Musta piti isäni mukaan tulla miss suomi, ei tullut, tuli viiden lapsen kotiäiti ja siksi en kelpaa isälleni. (emme ole väleissä enää)

    Miehet eivät katsele meitä niin arvostellen kun me katselemme toisiamme, me asetamme toisillemme ulkonäköpaineita, eivät ne miehet :)

    Tästä asiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka! Yksi lempiaiheistani ja asia jota olen pakostikin pohtinut paljon.



    VastaaPoista
  8. Ihana kommentti! Niinhän se on. Ihmiset ovat mielenkiintoisempia kun heillä on elettyä elämää ja sen kuuluukin näkyä. Mielestäni sulla on blogissasi ollut ihania pohdintoja asiasta ja joka kerran se saa minutkin miettimään asioita. Kiitos siis siitä. Sinä vaikutat siltä, että vaikka sinulla on ollut kaikenlaista, rankkojakin aikoja, vaikutat tyytväiseltä ja rakastetulta. Kuvasi ovat aina kauniita, koska ne ovat rehellisiä ja niissä usein näkee sellaisen ´olen tehnyt omat valintani ja olen elänyt elämäni minun tavallani´-ilmeen, joka on ylpeä. Se on upeaa. :)

    VastaaPoista
  9. KIITOS!
    Just nyt tässä mielentilassani, itku meinasi tulla.

    Hyvää viikonloppua nainen!

    VastaaPoista
  10. Asiaa taas puhut!
    Etenkin länsimainen kauneusihanne; ikuisesti nuori, kaunis, muuttumamaton, hoikkka, timmi, lähes barbimainen ja monin tavoin epärealistinen, muodostaa paineita niin nuoremmille, kuin vanhemmillekin naisille ja ikävävä kyllä(tai onneksi) nämä määreet rupeaa jo kasaantumaan miehillekkin.
    Pystyn tuntemaan itseni myös viehättäväksi, olen kotonani itseni kanssa ja tunnen itseni oman tyylikseksi, mutta kyllä sitä välillä tulee ulkonäkö kompleksista kärsittyä, juurikin edellä mainitun kauneusihanteen ansiosta. Vielä, kun luontainen tyylini on, noh luonnollinen, mutta, kun en välitä niin hirveästi tälläytymisestä, meikkaamisesta tms. niin minkäs voi, täytyy olla sellainen, kun hyvältä tuntuu. Ja mulle tuntuu hyvälle peruskosmetiikan ja perus siistien vaatteiden kanssa.
    Ja olen onneksi saanut myös miehen, joka osaa arvostaa näitä; hän ei perusta "barbinaisista". Joskus olen riutunut vatsan röllykän kanssa, sitä löysää, kun halkoo vielä mojova arpi ja rinnat on pienentyneet ja löpsähtäneet, miettinyt ääneen, että niille kyllä voisin teetättää jotain(jos olis rahaa), mutta mieheni on sitä mieltä, että höpön pöppöö; ne on elämänjälkiä joiden pitää näkyä! :)

    VastaaPoista
  11. No, kukapa sitä aivan tyytyväinen on omaan ulkomuotoonsa. Ja tuo hämillisyyttä aiheuttava puolison katse ja sanat on kovin tuttu yhtälö. Sitä helposti alkaa vähättelemään ääneen itseään sellaisessa tilanteessa, vaikkei pitäisi. Mutta se on meidän suomalaisten perisynti, ettemme osaa ottaa ylipäätään vastaan positiivista palautetta.

    Todella paljon pystyy kuitenkin itse vaikuttamaan siihen, miltä loppupeleissä näyttää, kun liikkuu ja hoitaa itseään muutenkin. Onnellisuus ja tasapainoisuus näkyy ulospäin ja tekee kenestä tahansa kauniin tai komean ( ihan miten vain), vaikkei ihan jokainen kurvi vartalossa omasta mielestä katsetta kestäisikään. Oman olemuksen kantamiseen kannattaa uhrata ajatuksia ja energiaa!

    Yksi tuttava oli juurikin tänään kommentoinut fb:ssa Hesarin uutista, jossa puhutaan siitä, että ihmiset kokevat nelikyppisenä olevansa parhaassa iässä. Hänen mielestään paras ikä on 22 ja sen jälkeen on pelkkää laskusuhdannetta. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että olen paljon mieluummin tämä nelikymppinen kuin se kaksikymppinen mikä olin. Kokemus on tuonut varmuutta, jonka uskon näkyvän itsestäni ulospäinkin positiivisesti. Eikä ihan niin paljon tarvitse enää stressata kaikista asioista mitä silloin. Nyt ymmärtää, että parhaansa kun tekee, se riittää.

    VastaaPoista
  12. Minä olen niitä onnellisia mutta mitä ilmeisimmin harvinaisia naisia, joka olen ihan aina ollut tyytyväinen kroppaani. Objektiivisesti katsoen tiedän kyllä, että olen aina ollut naamastani kaukana kauniista - mutta olen ollut tyytyväinen aina siihenkin, kroppa oli objektiivisestikin kohtuulline nuorena. Minusta on tosi hauska katsella kauniita ihmisiä ja mielelläni olisin syntynyt kauniina, mutta tulin syntyneeksi tällaiseksi. Mihinkään nuorennusleikkauksiin en voisi kuvitella meneväni, koska tuloksia katsottaessa on aina havaitavissa, että parhainkaan kirurgi ei saa naisesta entisen näköistä vaan jotain uutta (jonka onnistuneisuudesta voi olla monta mieltä) - minä voisin kyllä palata entiseen nuoreen näkööni, mutta en missään tapausessa mihinkään vieraaseen ulkonäköön. No, voi tietysti olla että esim. mahdollisen ihosyövän tms. takia joutuu totuttelemaan olemaan ei-oma-itsensä.

    Minulla on mies, joka on niin rehellinen, että kun joskus erehdyin kysymään, olenko hänen mielestään kaunis, niin hän ei vastannut siihen mitään, vaan totesi, että kyllä minä sinusta silti tykkään :-) Jos en sattuisi olemaan niin tyytyväinen nahkohini, olisi vastaus voinut olla kohtalokas :-) Mutta sopi mulle.

    Ainoa mitä nykyisessä kropassani muuttaisin on rintakehän ympärysmitta. En ole ylipainoinen, mutta rintakehä on viisikiloisten lasten raskauksien myötä laajentunut niin, että pitäisi olla 90 cm leveät rintsikat. Ja niitä taas ei minun kuppiko'ossani juuri ole saatavilla kuin erikoisliikkeissä. Olin kyllä varautunut tähän, sillä myös äidilläni ja sisarillani kylkiluut aukenivat valtavasti raskauksissa.

    Olen kovasti miettinyt, mitä vanhempani ja perheeni tekivät, että olen aina ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Olisi kiva hahmottaa se, että voisi kasvattaa omat tytöt samalla tavalla, mutta en oikein ole saanut selville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. todennäköisesti siihen riittää, se että tytär kasvaa noin hyvän itsetunnon omaavan äidin kanssa :) valitettavasti äidin pienetkin epävarmuudet helposti siirtyvät tyttäreen. jos äiti ei hyväksy itseänsä ja ulkonäköänsä, tuskin tulee tytärkään, vaikka olisikin 'kuinka kaunis'.

      todella hyvä kirjoitus Anrinko. olen itsekkin katsellut aikaisemmin tuota the shape of a mother-sivustoa ja täytyy vain ihailla mihi nämä rujot ihmisvartalot pystyvätkään.

      Poista
    2. näin on!!!! näin minullekin on tapahtunut ja onneksi nyt kykenen oikesti sanomaan pienille tyttärilleni että kyllä olen kaunis ja ihana kun he kehuvat minua. kun poikani kehuivat minua pieninä minulla oli tosi vaikeaa ottaa sitä vastaan. teki aina mieli sanoa että enkä ole ja ihan kamala äiti oon. hylkäsin lapsen ihailun.

      äitini sanoi minulle pienenä kun itkin että katso nyt(peilistä) kuinka rumaksi naama menee kun itkee että älä itke! vasta viime vuosina olen voinut tuntea itseni hyväksi ja ihan nätiksi vaikka olisi paha tai surullinen/masentunut olo. vaikka itkee. äidin valta on suuri ja pikku tytölle isin ihailu on elitärkeää!!!!!
      Trinidad

      Poista
  13. Hieno kirjoitus! Ja hienosti sanottu Sami Kuroselta.
    Itseä harmittaa suunnattomasti synnytysten jälkeen venynyt maha, jota
    ei jumpallakaan saa kiinteäksi. Mutta olen silti onnellisempi ja itsevarmempi, kuin hoikkana parikymppisenä. Jotenkin ajan myötä on oppinut rakastamaan itseään.
    Kiitos ihanasta blogista!!!
    -Melisa-

    VastaaPoista
  14. Just nyt tässä perjantain väsymyksessä ja riittämättömyyden tunteessa, kyyneleet kihosi silmiin. Kauniisti puhuttu ja kauniisti kirjoitettu! Kiitos sinulle. Minä yritän opetella juurikin tätä lempeyttä itsään kohtaan, aina se ei ole helppoa, mutta suunta on oikea. Oikein ihanaa viikonloppua sinulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä! Mä olen lukenut näitä nyt kyyneleet silmissä. Miten UPEITA naisia mun blogia lukeekaan.

      Poista
  15. Tuttuahan tuo on. Varsinkin tuo roikkuva vatsapussi välillä ärsyttää. Meilläkin kaikki kolme lasta ovat olleet reilun kokoisia, 4-5kg:n välillä, joten nahka on venynyt ja paukkunut:)

    Minusta Saimi Nousiainen sanoi osuvasti jossain haastattelussa, että naisten pitäisi ajatella raskausarpiaan yms. tatuointeina eletystä elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavasti sanottu tuo että arvet on tatuointeja eletystä elämästä. Koitan ajatella niin.

      Poista
  16. Rintani roikkuivat jo nuorena ja vatsani on pömpöttänyt aina. Ei voi mitään. Synnytin ihan täysaikaiset kaksoset ja se vartalo siinä ainakaan parantunut. Lihava en ole, mutta kaikki roikkuu..Kyllähän se joskus masentaa, mutta minkäs tee.

    VastaaPoista
  17. Kiitos taas mahtavasta kirjoituksesta, Anri! Samaa täälläkin, kolmen lapsen jälkeen on makkaraa ja löysää nahkaa, mutta ei se ole niin vakavaa. Eräs ystäväni sanoi kerran, että raskausarvet, vatsapussit, riippurinnat ym ovat NAISEUDEN ARVOMERKKEJÄ. Eikö olekin totta?! :) Koitan pitää sen mielessäni kun välillä tyytymättömänä peilistä itseäni katselen.

    VastaaPoista
  18. Arpia täälläkin..ihan kamalan näkösiä, mutta olkoot. :P

    VastaaPoista
  19. Liikutuin minäkin kirjoituksestasi. Me naiset usein ihailemme ja tavoittelemme täydellistä vartaloa, vaikka onhan se selvää, että vuodet jättävät jälkensä (vaikka nuori vielä olenkin). Minä olen synnyttänyt 4lasta, saanut aina kaikki raskauskilot pois (kaksi viimeistä poikaa painoivat 4,5kg ja kiloja mulle kertynyt aina 15-17kg), normaalipainoinen, mutta tissit ja vatsa eivät palaudu enää koskaan entiselleen. Napa on ruttuinen ja venahtanut, vähän niinkuin koko muukin vatsa. Tissit roikkuu navassa ja kuopus venyttää niitä edelleen ottaessaan huikkaa vähän niinku lennosta.. SILTI mieheni jaksaa kehua ja sanoa, kuinka kaunis olenkaan. Usein tulee tuskailtua pelin edessä, kunnes muistaa että hei! mulla on neljä lasta, kyllä se saa kropassa vähän näkyäkin! ja ihana mies, joka tykkää musta just tällasena <3 Olkaamme siis ylpeitä vartaloistamme!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas koitan olla katsomatta niitä arpia.Ne näyttää niin pahaltamun silmissä. aina ihmettelen sitä että miten mieheni ei näe niitä rumina. Upea mies jonka silmin opettelen katsomaan itseäni.

      Poista
  20. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihminen ei saisi näyttää ikäiseltään. Jos minulla onkin arpi vatsassa esikoisen syntymästä, sehän on onnellinen muisto, eikös? Maailman kalleimmasta aarteesta. Jos rintani eivät nyt enää ole mitkään herkut, ovat ne palvelleet erinomaisesti kolmen lapsen ruokaloina melkein kolme vuotta, ne ovat tärkeimmän hommansa hoitaneet ja tats it. Raskausarvet ovat muistoja siitä, kun liian laiheliini ihminen on saanut kiloja lapsosia odottaessaan, kilot meni, arvet jäi, mutta sou? Me naiset ollaan liian julmia itsellemme, ja minusta tuo, mitä Kimmo sanoi, kuvastaa sitä, että miehet eivät välttämättä odota meidän olevan kiiltokuvia, vaan elämää kokeneita ja upeita sellaisina kuin me olemme. Kauneus on katsojan silmässä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Kauneus on todellakin katsojan silmissä. Yleensä kun sitä katsoo niin paljon syvemmälle kuin pelkkää pintaa. Jos mieheni ei tietäisi kuka minä olen, mitä ajattelen ja tunnen, mitä olen mennyt läpi ja miten niistä selvinnyt, en usko että hän katsoisi niin rakkaudella minua. Arvet ja ylipaino ei pintana olekaunista,mutta kantajansa päällä ne voivat sitä olla, sillä kantajan sisällä on ihminen.

      Poista
  21. Kiitän ja kumarran loistavasta kirjoituksestasi.

    Minulla on kehossani kahden raskauden jättämät jäljet. Olen hyväksynyt ne osaksi elämääni. Vaikeampaa on ollut hyväksyä kokemani laajan leikkauksen jäljet. Jonka jäljiltä jalassani om 30cm pitkä arpi ja kaulallani 15cm pitkä arpi. Leikkauksella korjattiin jotain, joka olisi päättänyt elämäni. Minä rakastan elämääni ja läheisiäni juuri tänään ja tässä hetkessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä. Mulla meni jostain syystä väreet ympäri kehoa kun tämän luin. ole ylpeä arvistasi! Ne ovat merkki siitä että olet elossa. Mä koitan oppia rakastamaan mun arpia kanssa.

      Poista
  22. Kiitos tästä puheenvuorostasi, kyynel silmässä luin. Nainen on merkillinen olento. Ajatelkaas, kehomme on luotu raskauteen ja synnyttämiseen. Vain meillä on oikeus kantaa lasta ja synnyttää uutta elämää. Eikö tämä olekin ihme, aivan loistavaa. Ja kun saamme tämän ihmeen osaksemme, siitä jää jälkiä. Ja näiden jälkien takia tunnemme itsemme huonkoksi ja rumaksi. Vaikka pitäisi olla ylpeä ja onnellinen. Sillä ajatelkaas mikä onni on saada lapsi. Eikö meidän pitäisi osata olla ylpeitä tästä, että olemme saaneet kantaa lasta 9kk ja synnyttää sen. Olemme niin onnekkaita, että meidän kuuluisi hehkua onnea ja iloa.

    Minä yritän opetella tätä. Itselläni on vaikeuksia hyväksyä kehoni kaikkine virheineen. Roikkuvat rinnat, mahapussi, liikakiloja siellä täällä kaikkialla. Ny jo 13kg on mennyttä, mutta matkaa on vielä. Rinnoille ym. en voi mitään, ne vain on hyväksyttävä. Nyt olen jo osittain oppinut ymmärtämään, että minun tissini ovat palvelleet kahta vauvaa, ja se on suurinta ja kauneinta mitä minun rinnoillani olisi koskaan voinut tehdä. Muuhun niistä ei tarvitse ollakaan. Sillä sipuli.

    Kaunista on kaikki mikä on rakasta. Ja äidit ovat takuulla rakkaita. Mutta kuinka rakkaita ne lapset ovat, sitä ei edes voi sanoin kuvata.

    -Kukkis Jii-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kirjoitus, kiitos! Mä koitan ajatella kanssa näin.Se vaatii opettelua eikä ole kovinkaan helppoa... "Kaunista on kaikki mikä on rakasta". Upeasti sanottu!

      Poista
  23. Hyva kirjoitus. Tykkaan juuri naista;)
    mun mielesta ika ja elama saavat nakya kropassa.
    Itse kylla en syyta raskauksia ylikiloistani. Ne ovat tulleet syømalla:)
    Mutta taman kirjoituksen ja naiden kommenttejen ansiosta tajusin, etta on niilla raskauksillakin merkitysta. En ole ikina esim. edes ajatellut etta rinnanymparysmitta voi olla jotenkin yhteydessa raskauksiin. Ja juu... ei tama vatsanahkakaan nayttaisi maailmankartalta jos en olisi 3 lasta odottanut ja synnyttanyt:)
    Eika vain se lapsien koko vaan myøs esim. lapsiveden maara. Mulla oli ihan kauheen iso maha viimeisessa raskaudessa. No vauvakin oli iso siis yli 4kg, mutta lapsivetta oli litra tolkulla. Katilø ei ollut uskoa silmiaan kun joka supistuksen yhteydessa sai hirvean suihkun paallensa ;/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään syytä kiloistani raskauksia. Arpia kyllä, mutta en kaikkea niistäkään. Enkä edes löysästä vatsanahasta syytä täysin raskauksia. Mä jouduin olemaan puoli vuotta sappileikkaus-jonossa ja mun maksa-arvot nousi pilviin. Vatsa turposi VALTAVAKSI siis ihan yhtä isoksi kuin olin 9kk raskaana viimeisimmästä lapsestani. Ja tätä jatkui kuukausia. Vauvani oli silloin 9kk ikäinen joten vatsanahkani joutui TODELLA koetukselle. Niin pahasti että se repesi järkyttävästi navasta ylöspäin. Ja tämä vain sen takia että mulla oli kusipäinen kirurgi joka teki leikkauksenkin jälkeen mun elämästä helvetin...kaksi viikkoa sairaalassa, paha sisäinen verenvuoto, viikko pelkässä tipassa leikkausvalmiudessa ym...Tuo on suurin syy mun vatsan rumuuteen, kera leikkaushaavojen ym.

      Poista
  24. Koskettava kirjoitus osui minua sydämeen, samaa on koettu. Ihanaa että voit jo kirjoittaa ajatuksistasi näin.

    VastaaPoista
  25. Olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan. Sinkkuaikoina harrastin juoksemista ja rullaluistelua ja hyötyliikuntaa ja painoin tasan 20 kiloa vähemmän kuin nyt. Kuitenkin olen tyytyväisempi itseeni kuin ikinä. :) Kolme lasta kolmessa vuodessa ja viimeisenä sektio ja kaikkien täysimetykset ovat tehneet jälkensä (ja se, että mies on opettanut minut syömään jäätelöä! :D ), mutta jotenkin tähän suhtautuu ihan erilaisella tyytyväisyydellä kuin aiemmin. :)

    VastaaPoista
  26. Olkaa te siskot onnellisia niistä miehistä, jotka rakastavat teitä sellaisina kuin olette. Olen todella onnellinen teidän puolestanne ja samalla surullinen siitä, että minua ei ole tuollainen onni kohdannut. Saan jatkuvasti kuulla kommentteja ja merkitseviä pitkiä katseita kotona lihomisesta ja syömisestä (en saisi mieheni mielestä syödä edes ruisleipää iltapalaksi, pitäisi syödä porkkanoita, kun olen niin läski). Mulle on jäänyt jokaisesta raskaudesta 5kg, eli yhteensä 15 kg ylimääräistä painoa, onhan se paljon. Mutta olisi silti ihana tuntea itsensä kauniiksi ja rakastetuksi, olisin minäkin sen ansainnut. Ehkä se painon pudottaminenkin voisi olla helpompaa, jos ei olisi koko ajan surullinen ja masentunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaista ei tarvitse kuunnella! Oikeasti! Ei kukaan saa pahoittaa toisen mieltä tuolla tavalla...

      Poista

Kiva kun piipahdit ja jätit viestin, ilahduttaa aina.
Positiivisuus tarttuu, samoin negatiivisuus.
Haluan blogissani tuoda hyvää mieltä, myös sinulle.