20.4.2012

Ajatuksia psykoterapiasta ja osteopatiasta


Masennus on elämää harmaan ja välillä säröilevän lasin läpi katsomista.
Niin mä olen sen kokenut.
Mun lasi on onneksi jo kirkkaampi, eikä kokonaan harmaa.
On upeaa nähdä päivittäin värejä ja nauttia pienistä asioista!

Mä olen tajunnut, että miten suuri voima meissä jokaisessa sisällä onkaan.
Me itse vain voimme parantaa itsemme.
Ei kukaan lääkäri tai psykiatri sitä yksin tee, tai lääkkeetkään.
Mutta ne ovat tärkeitä tukivälineitä, ilman niitä on vaikeammasta masennuksesta aika mahdotonta täysin parantua.
Se parantava voima, se tulee sisältä.
Tarvitaan kuitenkin ammattilainen, joka osaa ohjata sinua ja saa sinut tajuamaan omat voimasi.
Ihminen, joka kuuntelee, johon luotat; hän voi saada sinut ymmärtämään ongelmasi ja löytää sinun kanssasi niihin keinot parantua.
Hidas ja pitkä prosessi tämä on, kiireen voi unohtaa kokonaan, kun masennusta hoidetaan.

Mulla on nyt takana 1,5v psykologin käyntejä, sekä lisäksi psykoterapiaa vuoden alusta.
Olen kulkenut hurjan matkan tänä aikana.
Kun aloitin, ajattelin, että minä en ole masentunut.
Olin aivan varma, että keskustelen muutaman kerran väsymyksestä, mikä liittyi silloin poikiin.
Kunnes tajusin, että minä olen masentunut.
Keskivaikea masennus on diagnoosini.

Terapia on ollut minulle ehdottoman tärkeää!
Siellä olen päässyt ongelmien ytimeen ja alkanut niitä tietoisesti työstämään.
Minulla on ollut tapana miettiä yhtä asiaa viikko ennen terapiaa.
Ja työstää seuraava viikko taas toista.
Teen tietoisesti työtä mieleni kanssa, sillä haluan tulla kuntoon.
Oma halu, se on tärkeintä eheytymisessä. Ilman sitä, ei kukaan ammattilainenkaan voi sinua auttaa parantumaan.
Yksin tähän ei kyllä taida kukaan pystyä.
Terapeuttini on onneksi upea nainen ja rautainen ammattilainen, luotan häneen täysin.
Olen saanut hienoja keinoja käyttööni, millä pääsen eteenpäin.

Minä hoen "paskapäivinä", että "tänään on hyvä päivä".
"Rumina päivinä" hoen, "olen kaunis ja hyvä tälläisenä kuin olen".
Saatan hokea vastaavia asioita päässäni kymmeniä kertoja.
Jos joku kuulisi omat keskusteluni pääni sisällä, pitäisi minua aivan varmasti hulluna.
Mutta nämä toimii!
Kun tarpeeksi kauan hokee, se vaikuttaa positiivisesti minuun.
Itse voi päättää, miten asioihin suhtautuu.
Minä pakotan huonoina päivinä itseni hymyilemään peilin edessä.
Negatiivisuus tarttuu ja se myrkyttää mielen, aivan kuin positiivisuuskin, sekin tarttuu.
Ei aina tarvitse olla yhtä hymyä, mutta valittaminen, se ei auta yhtään mitään.

Minulle suurin oivallus on ollut se, että enää ei pitäisi tehdä mitään.
Teen, haluan tehdä tai en tee.
En vaadi itseltäni jatkuvaa suorittamista.
Kodin ei tarvitse kiiltää koko ajan, vaan pidän siivouspäiviä.
Olen oppinut pysähtymään.
Masennuksen äärelle on pakko pysähtyä!
Tarvitsee kuunnella sisintään, missä mennään ja mikä on rikki.
Mennä rauhassa eteenpäin ja olla armollinen itselleen.
Ei meillä kenelläkään ole kiire mihinkään.
Elämä on tässä ja nyt, sellaisena kuin se on.
Voit suhtautua asioihin negatiivisesti tai tietoisesti etsiä tilanteesta jotakin positiivista.
Ihminen todellakin itse omalla mielellään voi vaikuttaa oloonsa.
Olen ollut niin pimeissä paikoissa mielessäni, että tiedän mistä puhun.

Minullahan meni selkä joulupyhinä.
Tämä ei sinänsä ole mitenkään ihmeellistä.
Olen käynyt helmikuusta lähtien osteopaatilla.
Siellä olen ymmärtänyt sen, miten mieli ja kroppa todellakin on yhteydessä toisiinsa.
Minun kropan jännitystilat ovat kerääntyneet kymmenen vuoden aikana.
Siis samaan aikaan, kun olen ollut masentunut.
Olen jatkanut elämää eteenpäin ja vain jaksanut.
Tehnyt, tehnyt ja tehnyt, enkä missään välissä ole kysynyt itseltäni, "miten sinä voit?"
Pitänyt vain kaiken kasassa, kunnes mieli ja kroppa on ollut aivan solmussa.

Osteopaatilla käynti on avannut myös mielessä hurjia solmuja.
Samalla kun on lihaksia saatu auki, on mieli lähtenyt hoidon aikana mukaan.
Sitä ei voi estää.
Nämä tapahtumat ovat niin rajuja, eikä niitä voi oikein ymmärtää.
Kroppa vain kramppaa ja mieli menee mukana.
Kehon sisäiset voimat vain lähtevät liikkeelle ja asioita tapahtuu.
En ole ainut, jolle näin käy.
Osteopaatti ei ole poppasmies.
Hän on ammattikorkeakoulutettu ja tuntee kehon.
Tuntee kehon herkimmätkin toiminnot ja ohjaa kehoa toimimaan.
Hän on kuin kapellimestarit, näyttää mitä ja milloin soitetaan ja orkesteri hoitaa tehtävän loppuun.
Sinun oma kehosi voi parantaa itse itsensä, ei kaikessa, mutta monessa asiassa.
Se tarvii vaan ohjata huomaamaan ongelmat ja solmut. Lopulta se toimii itse.
Näin siis psykoterapeuttini ohjaa mieleni solmuja ja osteopaattini kroppaani.

Selkä on nyt suora, nilkka toimii ja mielikin on samalla eheytynyt.
Vatsa ei enää turpoa sairaanloiseksi, eikä nestettä kerry kehoon.
Minä olen onnekas, että minulla on tukena kaksi aivan mahtavaa ammattilaista.
Osteopatia ja psykoterapia ovat upea yhdistelmä!
Kallista tämä kuitenkin on.
Käytän n. 300e/ kk terapiaan.
Tuo raha on kaiken arvoista. Se on sijoitus minuun, meidän perheeseen ja tulevaisuuteen.
Mikään tässä maailmassa ei ole tärkeämpää, kuin oma terveys.

Tämä matka on ollut huikea tähän asti!
Olen löytänyt itsestäni upeita voimavaroja ja vahvuuksia.
Heikkouksia ja ongelmia työstetään, kunnes niistä tulee lopulta vahvuuksia.
Tiedän, että viemällä tämän matkan loppuu asti, voin olla ehjä minä.
Silloin voin seistä tasaisesti ja suorassa, katsoa kirkkain silmin peiliin ja rakastaa kaikkea mitä näen.
Oma mieli on upea, mutta pelottava voima, mikä vaikuttaa kaikkeen kehossa.
Sitä on hyvä hoivata ja rakastaa.

Monta askelta on takana ja monta vielä edessä.
Haluan kulkea niistä jokaisen; hymyillen ja välillä itkien.
Elämä on upea ja arvokas matka!
Sinä itse päätät millaisen siitä teet.

Olette kaikki arvokkaita!
Kiitos kun käytte täällä ja jaatte kanssani palan omaa matkaanne.

66 kommenttia:

  1. voi kun se oliskin niin yksinkertaista. Mäkin yritän parantua mutta en osaa. Ja valitettavasti ei ole varaa psykoterapiaan ja psykologeihin. Suurena osana varmaan myös vaikuttaa se muhun ettei ole ketään kenen kanssa jakaa ajatuksia, niin ne sitten kasvaa kasvamistaan ja saa äärettömät mittasuhteet omassa pienessä päässä. Kun se paraneminen olisikin pelkästä omasta halusta kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kukaan yksin tähän pysty! Se on aika mahdotonta.
      Masennus on ikävä kumppani, mutta siitä voi parantua. En mäkään ole parantunut, mutta edistynyt ihan hurjasti! Pitkä taival vielä edessä.
      Minä sain Kelan tuen psykoterapiaan. Eli maksan itse alle 50e käynnistä. Käyn joka viikko. Ilman tuota tukea olisi aika mahdotonta tuota käydä läpi, sillä terapeuttini ottaa 80e tunnilta.
      Oma halu tarvitaan, mutta se ei yksin riitä.
      Voisitko päästä kunnan psykologille? Mä kävin 1,5v melkein viikottain ja muutaman kerran psykiatrilla. Ja sitten sain suositukset psykoterapiaan, minkä aloitin vuoden vaihteessa. Jatkan tuota vielä reilun vuoden.

      Poista
    2. käyn kunnan sairaanhoitajalla mutta ei siitä ole oikein hyötyä. Mulla on masennuksen lisäksi ahdistusta ja paniikkihäiriö. Täälläpäin on tarjottu pelkät lääkkeet ja ne ei kyllä yksin hyödytä. Onneksi toimintaterapeutti alkaa käymään. Täällä saa sairaanhoitajallekin ajan vain maksimissaan kuukauden välein, niin ei oikein pysty mitään työstämään. Näitä juttuja on tosi vaikea hoitaa kun on melkeinpä puolet elämästään sairastellut ja kun ei ole oikein lähipiiriä niin ei enää tiedä mikä edes kuuluu "normaaliin" elämään jne.. Kiva että olet apua saanut.

      Poista
    3. Mikä on tarkoitus tämän elämän
      jos sen neljän seinän sisällä vietän

      Mitä antaa voisin lapselleni
      kun kaikki voima menee selvitäkseni

      Tahdon elää nyt ja tässä
      olla lapseni elämässä läsnä

      Tahdon tuntea tuulen vireen kasvoillani
      raikkaan ilman puhdistavan sisimpäni

      Mikä poistaisi tämän ahdistuksen
      antaisi vihdoin tulla helpotuksen?

      Joka ilta vannon asioiden muuttuvan
      mutta heti aamulla ensimmäisenä tunnen
      pelon pusertavan ja luovutan.

      Joka ilta uskon uuteen alkuun
      mutta heti ensimmäisenä aamulla
      pelko kuristaa ja hyvät aikeet kaatuu.

      Poista
    4. Voi ei. Olen kuullut, että monessa kunnassa tilanne on todella surkea. On järkyttävää, miten ajatellaan, että ihminen parantuisi lääkkeiden avulla yksinään...
      Lääkkeet ja terapia ovat hyvä yhdistelmä.
      Minä syön vain 10mg Seronilia, siis todella vähän. Se riittää minulla pitämään sen pahimman olon pois. Enempää en taida tarvita. Terapia on mulle se paras lääke, ehdottomasti.
      Toivottavasti saisi tukea ja jonkun joka voisi kuunnella ja auttaa sinua.

      Poista
    5. no tärkeämpää onkin terapia kuin lääkkeet, olen syönyt lääkkeitä jo 13 vuotta. Tällä hetkellä vastaavaa kuin sinä saman verran ja lisäksi on venlafaxin ja propral ja estää sydämen sykkeen liiallisen nousun. Hätävaraksi on vielä rauhoittavat. Rehellisesti sanottuna en pidä yhtään että pitää näin paljon syödä. Viimeisen vuoden aikana on kokeiltu useita lääkkeitä niin on aika rasittavaa ollut. Mäkin yritän olla positiivinen mut ei meinaa aina jaksaa. Ja kaikenlisäksi mun sairaanhoitaja päätti että meidän neidin vuoksi pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus, vaikka muahan tässä pitäisi hoitaa. Hoitamatta jättämisen vuoksihan ongelmia on. No katsotaan nyt mitä apua sieltä sitten saa.

      Poista
    6. On järkyttävää, että et saa terapiaa! Sullahan on jo pitkä historia takana ja lapsi, jonka vuoksi sut pitäisi saada kuntoon.
      On hurjaa ajatella, että lapsesta tehtäisiin ilmoitus. Kaikki olisi varmasti paremmin, jos saisit apua ja tukea.
      Olisi kyllä varmasti yhteiskunnalle halvempaa auttaa sinua, kuin päästää tilanne yhtään pahemmaksi.

      Poista
    7. näinhän sitä ajattelisi, mutta minkäs mahtaa.

      Poista
  2. Kiitos ,kirjoituksesi vaikutti lukijaankin positiivisesti.

    VastaaPoista
  3. Voi ihana Anri!Kiitos tästä..Taidan ottaa tuon 'tänään on hyvä päivä'-hokeman testiin.On se parempi kuin 'mie en jaksa,tää on ihan perseestä' :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olepa hyvä.
      Hullultahan nuo mantrat vähän kuulostaa, mutta mulla ne toimii. =)

      Poista
  4. Kirjoituksesi antaa voimia! Nyt kun lapseni asiat kunnossa niin olen pikkuhiljaa alkanut hoitaa itseäni. Kun kunnalliselta puolelta ei saa apua niin miten toimin? Ei varaa yksityiseen psykiatriin tms. En kuulemma ole "silleen sairas"...pakko jaksaa kotona kun olen yksin lasteni kanssa. Tilanne on aika hurja. Osaan jo onneksi sanoa jos jotain en jaksa tai halua. Sekin vienyt aikaa. Hyvää ja aurinkoista päivää sinulle <3 t.yh Turusta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tuo on just niin sairasta että ei ole "kunnolla sairas", niin taitaa sit olla munkin tilanteessa. Mutta just sen takia asiat on kärjistynyt kun on päästetty asiat tänne asti, nykyään en juuri kykene edes kotoa poistumaan. Postinkin hakeminen on kamalaa.

      Poista
    2. Miten sairas sitä tarvitsee olla, että apua saa?
      Minun nuori serkkuni tappoi itsensä, kun ei saanut apua.Haki sitä, eikä jaksanut vain enää. Söi tarpeeksi vahvoja masennuspillereitä, eikä enää herännyt.

      Pitääkö tapahtua näin rankkoja asioita joka paikassa, että apua hakeva ihminen saa apua? Aivan järkyttävää, miten ihmisiä Suomessa nykyään kohdellaan.

      Kerro miten sairas olet, että mikä tilanne on kotona. Mielummin liioittele kuin kaunistelet. Vain nyrkkiä lyömällä pöytää minä sain apua pojilleni.
      Sinulla on lapset, jotka tarvitsevat sinua. Jos sinä et jaksa, kuka jaksaa? Sano se niille.

      Toivon todella,että voisit saada tarvitsemaasi tukea.
      Jokainen on sen ansainnut.

      Poista
  5. *halitus* Ja todella, minä otan myös tuon vastamantran käyttöön! Se on jännä että usein vaaditaan joku ikävä sattumus, että elämä saa taas oikeat mittasuhteet tai herätään rakentamaan parempaa huomista. Osteopatiasta ei olekaan oikein mitään käsitystä, mutta mies oli juuri akupunktiossa ja tykästyi kovin. Olen myös kuullut monesti että erityisesti selkävaivat olisi "pään sisällä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun keho reagoi mieleen ja päinvastoin.
      Kroppa kerää jännitystä, kuten minulla, kunnes selkä pamahtaa.
      Mulla on pullistuma, mutta sitä nyt yritetään saada paremmaksi osteopaatin luona. Mä olin täysin vinossa enkä pystynyt edes kenkiä solmimaan. Kipu oli sietämätön. Nyt voin kävellä vaikka 12km ja elo on niin paljon parempaa.

      Poista
  6. Ihanaa, että kirjoitat näin rohkeasti. Tulee sellainen tunne, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Itse olen tosi huono puhumaan kenenkään kanssa omista ajatuksistani tai asioista. On hienoa jos osaa puhua jonkun kanssa oikeasti ajatuksistaan. Vuosien patoutumat ei tee hyvää, nimimerkillä kokemusta on. Ehkä minäkin vielä joskus pystyn jollekin kertomaan kaikki mikä mieltä painaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluan kertoa ajatuksiani, kun olen huomannut kuinka moni kaipaa sitä. Ja minusta itsestäkin tuntuu hyvältä pukea ajatukset sanoiksi.
      Kun kirjoittaa, asiat jäsentyy päässäkin samalla.

      Poista
  7. Kiitos tästä postauksesta! Diagnoosini on vakava masennus. Maailma on alkanut kirkastumaan,olen toipumisen tiellä,minä näen! Näen värit,näen elämän pieniä asioita joita en koskaan ennen edes huomannut.Vakava sairaus on ollut tuskainen tie kuljettavana mutta nyt voisin todeta sen antaneen paljon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa!
      Minä olen kokenut kanssa niin, että olen saanut paljon.
      Tämän kun on mennyt läpi ja parantunu, on paljon vahvempi kuin ennen.
      Kaikella on aina hyvätkin puolensa.

      Poista
  8. Ei liity nyt tähän postaukseen mitenkään, mutta ajattelin vaan vinkata että se liike Tammisaaressa mikä myy Marimekon kankaita ( bloggasit n kuukausi sitten että oli -50%). Nyt oli 10e/m. Aika monta erilaista oli vielä jäljellä.

    Susie

    VastaaPoista
  9. Itse kävin kolme vuotta Kelan tukemassa psykoterapiassa yksityisellä psykoterapeutilla; tämän lisäksi sain vielä "vammaistukea" jota haetaan Kelalta. Tästä monikaan ei varmaan tiedä, että tuota tukea voi hakea myös, näin ollen sain periaatteessa koko terapian ilmaiseksi, vaikka kävin töissä ja tuloja oli, mutta tuohon tukeen eivät tulot vaikuta.
    T.Reeta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis häh? Millä perusteella aikuinen voi saada tuota vammaistukea? Mun pojat saa sitä molemmat. Onko mullakin mahdollisuus saada sitä?
      Tarviikin kipittää Kelaan kyselemään tuota asiaa. Olisi kyllä mahtavaa saada tuohon lisätukea, kun omavastuu on aika suuri. KIITOS kun kävit kertomassa asiasta!

      Poista
    2. Juu, en tiennyt tuosta aluksi itsekkään ennenkuin sosiaalitoimiston täti kertoi asiasta :) Kelan sivuilla: Vammaistuki aikuiselle

      Poista
  10. Sä olet kyllä huikean rohkea daami kun kirjoittelet näistä kaikista jutuista tänne. Aurinkoa kevääseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En koe itseäni rohkeaksi, vaan tämä tuntuu luontevalta. Mutta kiitos. =)

      Poista
  11. Hmmm. pistää mietittymään oma väsymys - onkohan tässä takana jotain muutakin -kuten sinullakin oli.
    *MK*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kuunnella itseä ja miettiä mistä väsymys johtuu. Siihen on monta syytä. Mulla väsymys olikin pitkittynyttä masennusta, enkä sitä oikein itse ensin edes tajunnut.

      Poista
    2. Luulen, että asia on juuri näinkin eli erilaisia asioita on kasaantunut, päänsisällä selvittämättömiä juttuja jne. Ehkä olen kohta valmis kohtaamaan itseni myös sisältäpäin.
      *MK*

      Poista
  12. Upeaa lukea ajatuksiasi! Aurinkoista kevään jatkoa! Ja kiitos design shopin koodista, tilaus tuli tehtyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos vinkistä sait hyötyä. Jatkossakin vinkkailen noita, jos osuu silmään tai yritykset niitä tarjoaa. =)

      Poista
  13. Hei ja moi!

    Täällä sun kirjotuksistas voimaa ammentaa useamman lapsen äiti, diagnoosinaan vaikea masennus, kroonistunut vaikea unettomuus, paniikkihäiriö, vaikea ahdistuneisuushäiriö ja kroonistuneet kiputilat. Lääkkeitä syön suhteellisen paljon sillä kuntoutumiseni on ollut todella vaihtelevaa, olen ollut nyt sairaslomalla 2 1/2 vuotta. Olen toipunut pahimmasta olostani, käyn terapiassa joka toinen viikko (täällä ei ole tarjota enempää), tapaan psykologia kahden kk:n välein ja olen ollut sairaalahoidossakin. Nyt vasta mulle luvattiin että voin aloittaa syksyllä psykoterapian, sillä sehän vaatii sitoutumista, ja siihen en ole aikaisemmin pystynyt. Tunnen oloni välillä hyväksikin, mutta värejä kaipaan!! Ainoa, jonka vuoksi oon jaksanut, on mun perhe. Haluan toipua, se vaan tuntuu mulle kovin vaivalloiselta. Luovuta en, menen sitten etanan vauhtia, kunhan saan olla perheeni kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hidas tahti on hyvä. Ei ole kiire mihinkään tämän sairauden kanssa.
      Kiva kun sulla ollut mahdollisuus olla sairaslomalla. Toiset puskee lääkkeiden voimilla töissä, vaikka eivät jaksaisikaan.
      Psykoterapia tosiaan vaatii sitoutumista. Mulle se aika oli nyt sopiva. Elämässä on tilaa tälle ja perheen muut asiat on ihan hyvin. Rahaa mietin, mutta kuten mies sanoi, se on pieni raha siitä, jos tulen täysin terveeksi. Ja tottahan se on. Toistaiseksi ollaan pärjätty eikä ole tarvinnut ottaa lainaa. Toivotaan, että pärjätään jatkossakin, vaikka mun tulot tippuu syksyllä jonkin verran.
      Värit alkoi mulla tulemaan takaisin nyt tässä keväällä. Elämä tuntuu oikeasti joltakin ja koen innostuvani taas monista asioista. Mulla meni siis melkein kaksi vuotta terapiassa, ennen kuin värit tulivat takaisin.

      Poista
    2. Joo-o, tiedän jo sen että hitaasti edeten on hyvä.
      Mun sairaslomakin on pakkotilanne, en kertakaikkiaan päässy ylös sängystä. olin pitkät ajat peseytymättä, itkin, huusin... ei mitään kivaa aikaa, lapsillekaan. Lastensuojelun kautta apua alettiin saamaan, kotipalvelut sun muut. Niistä on nyt pikkuhiljaa luovuttu ja kokeilen parhaani mukaan hoitaa itse kotini. Olen hoitoalalla töissä, ja tosiasia kuitenkin on ettei töihin ole asiaa ennenkuin itteni saan kuntoon. Hoida tässä nyt vielä muita.
      Tie on ollut järkyttävän kivinen ja mutkainen, mutta luulenpa että kaiken tän arvonen, kunhan olen taas MINÄ!

      Poista
  14. Kiitos todella aidosta blogista!! <3
    Itse taistelen äitini psykoosin ja masennuksen kanssa. Sekin vie yllättävän paljon voimia. Äitini ei koe olevansa sairas ja kuvittelee, että koko muu maailma on häntä vastaan. Äitini on nyt pakkohoidossa, mutta itse täytyy olla tosi kartalla milloin mitäkin lääkettä testataan ja mitä sivuvaikutuksia milloinkin tulee. Vähän väliä joudun muistuttumaan hoitajille, että lääkkeiden ottamisen jälkeen äidin suu on tarkistettava, koska tällä hetkellä en luota hänen lääkkeiden syömiseen pätkääkään. Raivostuttavaa, kun kaikkia hoitajia ei vain kiinnosta. Onneksi itsellä on lapset kotona ja omaa elämää on vaan pakko jatkaa. Muuten sitä voisi itsekin päätyä huonompaan jamaan...
    Onneksi sulla elämää voittaa jo! Jatka blogin kanssa samaan malliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa rankalta.
      Tärkeää on, että et anna itsesi väsyä liikaa!
      Kiitos kun kirjoitit.
      Aion jatkaa blogiani samalla linjalla kuin tähänkin asti.
      Iloa, väriä, hömppää ja vakavampaa. Kaikkea, mitä elämääni kuuluu. =)

      Poista
  15. kiitos Anrinko kun jaat tämän kaiken meidän kanssa... olet tosi rohkea!

    VastaaPoista
  16. Hienosti kirjoitit aiheesta, niin tutusta minullekin. Minä olen opetellut ajattelemaan:"Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin". Jopa masennukseen sairastumisesta oli se hyöty, että opin laittamaan asiat uuteen tärkeysjärjestykseen =)

    VastaaPoista
  17. Kiitos kirjoituksestasi.
    Koskettaa niin monia ihmisiä, rohkeasti asian esitit, moni voisi oppia myöntämään sairauden ja hyväksymään sen ja kertoa siitä avoimesti. Kuten myös itsekkin.
    Mutta se on niin vaikeaa ja hävettävää.
    Ihanaa kevään jatkoa sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ei ole oikeasti mitään hävettävää!
      Kuka tahansa voi masentua ja lopulta parantua.
      Minä en häpeä tässä mitään, en yhtään mitään.
      Toivottavasti sinäkään et lopulta häpeä tätä sairautta. Se ei ole heikkous eikä todellakaan tee kenestäkään huonompaa.

      Poista
  18. Kiitos ihanasta tekstistä, pisti ajattelemaan, paljon.:)
    Itsekin oon sairastanut masennuksen, synnytyksen jälkeisen-sellaisen, 3½ vuotta sitten saadessani esikoisen. Toisen kohdalla oli jo helpompaa onneksi ja nautin elämästä kahden pienen lapsen äitinä. :) Positiivisuutta pitäisi kuitenkin opetella lisää, jotta oppisin hyväksymään itteni tällaisena kuin oon..

    VastaaPoista
  19. Kiitokset ihanasta ja avoimesta blogista! Minä palaan tänne uudelleen ja uudelleen, "tankkaamaan" väriterapiaa. Minua ilahduttaa pirteät värisi sisustuksessa sekä avoin ja välitön tapasi kertoa asioista <3 ja niiden avulla usein tuntuu, että jaksan paremmin itsekin.
    Taft

    VastaaPoista
  20. Heippa, olen täällä ihan ekaa kertaa kurkkimassa. Jonkun blogista siis päädyin tänne otsikkosi perusteella.

    Hienoa pohdintaa ja kirjoitusta sinulla!

    Masennusta erittäin läheltä seuranneena, voin vain sanoa, että lääkkeet ovat yksi iso osa kokonaisuutta, mutta toisen ihmisen tuki ja hyväksyntä ovat kyllä suuri tekijä paranemisprosessissa. Valitettavasti ns hyvänkin ammattihenkilöstön suhtautuminen sairastuneisiin voi olla masentavan kannustamatonta ja suorastaan alistavan latistavaa, jolloin ihmisen on aika hankala nousta jaloilleen.
    Se, miten ihminen kokee muiden katseet, vaikuttaa enemmän kuin itsekään kuvittelisi.

    Se voima mitä sisällämme on, niin negatiivinen kuin myönteinenkin, on valtava.
    Sellaiset solmut ja traumat, joita mieliimme ja kroppaamme on jäänyt erilaisista pienistä ja suurista elämänmyllerryksistä, pitäisi todellakin aina hoitaa pois, sillä ne ryöpsähtävät sieltä ulos kuitenkin joskus. Ja silloin ihminen ei ihan heti välttämättä tajuakaan mistä onkaan kysymys. Elimistö ei pysty sairastumatta liian kauan padota tunteita ja kolhuja.

    Itse sain syksylle lahjakortin anopilta rosen-terapiaa. En tiennyt siitä mitään. Luulin meneväni johonkin hierontaan. Anoppikaan ei tiennyt terapian luonnetta.

    Ja mikä taivaan lahja se olikaa. Teinivaiheen tapahtumat olivat jättäneet ikäviä mieltälatistavia kramppeja, joita en koskaan ollut avannut ja selvittänyt itseni kanssa.
    Ja kun nuo krampit rosen-terapian avulla lähtivät avautumaan, se oli koko syksy rytinää. Armotonta itsekasvua ja tutkiskelua.
    "Lopputulos" on nyt se, että se oli aivan uskomattoman tärkeä asia elämässäni. Sain jotenkin niinkuin elämäni takaisin raiteilleen, vaikken luullut sen varsinaisesti pois kiskoilta olleenkaan.

    Kropan ja mielen yhteistyö on valtava. Olen nyt ihan eri valossa tarkastellut ihmisen sairauksia. Mitä sairaudet oikeasti yrittävätkään meille kertoa. Ja mitä se tarkoittaa jos aina lääkkeellä ilman mielen läpikäymistä taltuttaa tilaansa.

    Nyt on pakko lopettaa.
    Tulen uudelleen kurkistamaan.

    Mukavaa viikonloppua sinulle!
    Ja tervetuloa kurkkaamaan blogiini. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarviikin tutustua tuohon Rosen terapiaan.
      Kiitos kun kirjoitit!

      Osteopaatilla käynti päästää kehosta aikamoisia voimia liikkeelle. Eka kertani oli aika raju kokemus. Minun selkääni alettiin hoitamaan, tai oikeastaan rentouttamaan alaselkää, että pystyttäisiin joku päivä oikeasti kunnolla minua hoitamaan. Olin niin jumissa, etten pystynyt menemään edes hoitopöydälle vaan minua hoidettiin patjalla lattialla. Minulla ei ollut mitään tietoa eikä ennakkokäsityksiä hoidosta. En pystynytkään hallitsemaan kehoani hoidon aikana ollenkaan. Koko kroppa kramppasi 45minuuttia. Osteopaattini vain piti minusta kiinni ja tuki minua. Huusin kivusta, huusin pahasta olosta. Se mustuus mitä päästä löytyi oli pelottavaa. Se on siellä, nyt oikeasti näin sen.
      Huusin serkkuani. En ollut kovinkaan paljon käsitellyt hänen kuolemaa ja se tunne, se kipu ja suru, se vain valtasi koko kehon sellaisella ryminällä, että en ole koskaan kokenut vastaavaa. Huusin kuin susi. Koko keho suri ja kramppasi mukana. sain ohjeen vain olla, rentoutua ja antaa kaiken tulla ulos. Kaikki tunteet, suru, minkä padomme sisällemme, vaikuttaa kehoomme. Tuo kokemus avasi silmäni! Nyt minä tajuan mistä tässä todella on kyse.
      Oli vain aika järkyttävä kokemus mennä tuollainen läpi, mihin en osannut varautua yhtään. Että kehostani purkautui tuollaisella voimalla surua, kun vain selkääni rentoutettiin. Ihan kuin jokin arkku olisi avattu ja sieltä vyöryi hurjalla voimalla ulos patoutuneita tunteita.
      Minun selkäongelmani ja kropan jäykkyys johtuu kaikesta ahdistavasta ja surusta, mitä olen patonut sisälleni. Ne vääntävät ja kääntävät lopulta kehoa väärään asentoon. Me olemme todellakin kokonaisuus!

      Mä näen hoidon valoina ja eri muotoina aivoissani. Sekin on ollut outo kokemus. Olen kuulemma vain niin herkkä. Kun kehossa tapahtuu hoidon aikana muutos, näen sen erimuotoisena ja värisenä päässäni.
      Kun lonkastani avattiin valtavaa solmua pari viikkoa sitten, näin pässäni keskellä ison ja synkän mustan pallon. Se oli niin siinä. Ja vähitellen se musta pallo muuttui mustaksi alueeksi, viivaksi ja lopulta hävisi kokonaan.
      Kun yritin nousta pöydältä olikin se todella vaikeaa. Tuntui kuin puolet mun lantiosta puuttuisi kokonaan, että siinä olisi reikä. Kesti hetki löytää uusi asento ja kävellä oikein. Kun se löytyi, olin saanut uuden lonkan. Mikä mieletön tunne se olikaan!

      Keho viestittää kivuilla ja ongelmilla. Niihin tulisi puuttua heti, eikä vain jatkaa ja peittää oireita lääkkeillä. Syyt pitäisi selvittää.

      Poista
    2. Kiitos vastauksestasi!

      Tuo on niin totta.

      Itse niin toivoisin, että kaikki ihmiset voisivat läpikäydä jonkinsortin osteopatiat tai rosen-terapiat. Se antaa suoraan kultatarjottimella ihmiselle aivan uuden mahdollisuuden tarttua elämään. Ja sitä kiitollisuuden määrää, joka lähtee solmujen purusta liikkeelle.

      Se on aika upeaa.

      Oma kuuleminenkin muuttuu. Huomaa, kuulee ja kuuntelee tavallisia asioita kuin uudessa valossa.

      Minä myös yllätyin niistä tunteista, joita nousi kun Rosen-terapeutti "hoiti" selkääni. Ei tarvinnut selittää, analysoida tms. Vanha "kuona" vaan sai päästä pellolle.
      Ja tärkeintä hoidossa oli, että antoi vaan tulla. Surun tai ilon. Sekin oli minulle yllättävää, että ilokin voi tietyllälailla olla "patoutuneena" ja se tulee päästää ulos.

      Tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon.:)

      Mutta se pointti myös, mistä sinäkin kirjoitit, että sisällämme on valtavasti voimaa ja kykyä parantaa, on uskomaton.

      Eikös ole ihanaa kuinka paljon nuo patoutuneet krampit antavatkin uutta energiaa tilalle. :)

      Poista
  21. Kärsin panikkihäiriöstä ja olen yleensä ahdistunut kohtauksen jälkeen viikkoja. Käyn psykoterapiassa ja olen harkinnut myös käyntiä psykologisella vyöhyketerapeutilla. Uskon vahvasti siihen, että ihminen varastoi pahan olon ja jännityksen kehoonsa. Olen saanut paljon apua normaalista vyöhyketerapiasta muihin vaivoihin ja harkinnut joskus jopa lähteväni opiskelemaan alaa.
    Terapeuttini sanoi osuvasti, että "sinä olet palapeli joka nyt on nakattu levälleen lattialle ja me ryhdymme nyt kokoamaan sinua uudelleen. Ja kun palapeli on valmis, meillä on käsissämme timantti " Terapeutti ei tosiaankaan ketään paranna, itse on se työ tehtävä. Lääkitystä ei ole aloitettu, koska terapeuttini sanoi, että lääkkeet ovat vain tukikeppi, ne eivät tässä tilanteessa ole minulle tarpeen. Luomulääkkeeksi määräsi liikuntaa, joka kyllä tuntuu auttavan. Liikunta rentouttaa ja siinäkin tullaan taas kehon ja mielen yhteyteen. Lisäksi syön E-epaa ja Karnosiinia sekä magnesiumia. 15 vuotta sitten koin myös synnytysmasennuksen ja silloin koin omakohtaisesti sen että se on portti johonkin uuteen ajatteluun, muutuin loputtomasti uhrautuvasta äidistä myös joskus ensin itseäni ajattelevaksi naiseksi. Matka mielen syövereihin on raskas , mutta myös todella mielenkiintoinen, kun sen joku päivä jaksaa niin ajatella. Voimia <3

    VastaaPoista
  22. Liikutuin kirjoituksestasi, liippaa niin läheltä omaa elämääni ja fiiliksiäni.

    Kiitos blogistasi, käyn täällä joka päivä hakemassa voimia ja ilostumassa. Aurinkoista viikonloppua koko perheelle!

    Anu

    VastaaPoista
  23. Tuttua on tekstisi, minulle kävi 10 vuotta sitten samalla tavalla kuin sinullekin, omat voimat uupuivat kun lapsi sairastui vakavasti. Tosin vaikka alun perin ajattelin masentuneeni vain lapsen sairastumisesta oli taustalla lopulta paljon muita ongelmia ja huomasin, että avioliittoni söi minua enemmän kuin lapsen sairaus.Töissä kävin koko ajan ja tavallaan jaksoinkin ihan hyvin koko päivän kiirettä, mutta illalla sänkyyn mennessä alkoi tuntua siltä, että haluaisin olla mieluummin kuollut kuin elävä. Kolmen vuoden terapian aikana pääsin jaloilleni ja opin olemaan armollisempi itseäni kohtaan, mutta kyllä pojan sairastuminen syöpään, keskenmenot yms. ovat kiskaisseet minut uudestaan pohjalle, nyt minulla on ollut vain paremmat keinot kiskoa itseni sieltä pois.
    Voimia sinulle, tunnelin päässä on valoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on ollut kanssa rankka taival.
      Onneksi ihminen voi saada apua ja päästä eteenpäin.
      Tästä kaikesta todellakin saa aika hyvät avaimet tulevaisuutta varten.
      Ja kyllä, tunnelin päässä todellakin on valoa.Olen sen jo kokenut. =)

      Poista
  24. Kiitos positiivisista ajatuksista!

    Olen ollut satunnainen vierailija, mutta nyt olen jäänyt koukkuun sivuillesi! Pakko käydä heti aamulla töihin tullessa tervehtimässä...

    Totta on, että omaan olemukseen saa heti ryhtiä, kun ajattelee myönteisemmin. Ja hymyilevät kasvot vaan vaikuttavat kauniimmilta. Sellaisiin törmätessä jää itsellekin hyvä mieli, hymyyn on vaikea olla vastaamatta!

    -Harmaa päivä, mutta jostain se aurinko vaan paistaa... Ai, se olenkin minä itse! ;-D Aion tehdä tänään hyvän työn, josta mahdollinen myönteinen lisävire viikonlopun odotuksen lisäksi, eli menen luovuttamaan verta. Pieni asia, mutta niin tärkeä. Suosittelen!

    Mainiota viikonvaihdetta!

    Maila

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että saat blogistani valoa päivääsi. Sitä toivonkin jakavani täällä. Ja sitä saan täällä myös itsekin. =)

      Jatka vaan hymyilyä! Se tarttuu oikeasti, jopa itseen.
      Kun itse pakottaa itsensä hymyilemään, sisälläkin alkaa lämpeämään jonkin ajan kuluttua. Aivot reagoi siihen.

      Poista
  25. Hei!

    On todella vapauttavaa lukea, että muutkin taistelevat sisäisten varjojensa kanssa. Itse olen siinä rajalla milloin jaksaminen loppuu. Pojanmuru jolla ADD, avoliitto rakoillut jo vuositolkulla ja opetusalan töitä (vuosi kerralla kun on muodollisesti epäpätevä). Minun hengitysreikänä on ollut käsillä tekeminen, väreillä leikkiminen. Siitä vaan muodostunut toinen työ enkä pysty/malta ottaa vapaata mistään. Kiltti nainen suorittaa koska sitähän meiltä vaaditaan. Kerroit todella selkeästi tästä, että pitää oppia antamaan itselleen aikaa ja huomiota. Miettiä mitä muutoksia voi tehdä, jotta saa aikaa ja tilaa parantua. Kiitos teille kaikille taakkojen jakamisesta ja henkisestä tuesta!

    T. Outo lintu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kanssa kiltti nainen, ollut aina.
      Nyt minä olen minä, ja uskallan sanoa ei eri puolille. En pelkää sitä, että minusta ei tykätäkään vaikka en yritä enää miellyttää.
      Ihminen on siinä outo lintu, että sitä tarvii törmätä johonkin seinään, ennen kuin näkee kunnolla.

      Poista
  26. Se on niin totta, että paraneminen on ennen kaikkea itsestä kiinni ja masennuksen suosta voi vain itse saada itsensä nousemaan. Ei siinä auta ystävien, perheen tai muiden tsempitykset ja kehotukset piristyä, vaikka ne tarkoittaisivat kuinka hyvää. Mä oon myös käynyt läpi lähes vuoden verran psykoterapiaa, sekä yksilömuodossa että ryhmässä, ja kolme sairaalajaksoa, joista kaksi suljetulla osastolla. Viimeisin sairaalajakso oli viime syksyn alussa, silloin diagnoosina oli vaikea masennusjakso. Kärsin siis kakkostyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

    Nyt viimein olen terapian ja uskomattoman nopean toipumisen ansiosta sen verran vakaa ja hyväkuntoinen, että lääkitys on voitu vetää minimiin. Masennuslääkettä en tällä hetkellä syö lainkaan ja mielialan tasaajatkin ovat melkein nollassa. Kokonaan ilman lääkkeitä en tule varmaan enää koskaan olemaan. Mutta nautin ihan älyttömästi jokaisesta hyvinvoivasta päivästä ja taistelen täysillä huonompia jaksoja vastaan. En suhtaudu tähän sairauteen minään surkuteltavana juttuna, vaan otan sen vastaan ominaisuutena, vähän niin kuin sen, että jotkut ihmiset ovat tummatukkaisia, pitkiä, lyhyitä, ruskea- tai vihreäsilmäisiä. Joillakin on kaksisuuntainen mielialahäiriö, toisilla jotain muuta, esim. diabetes. Mutta molempien kanssa voi parhaimmillaan elää ihan normaalia elämää. Tämä suhtautuminen auttaa minua myös elämään sairauteni kanssa parhaani mukaan niin, että minä hallitsen sairautta eikä se minua.

    Hurjasti tsemppiä sinulle kuntoutumiseen! Mielenterveyskuntoutumisessa on se hyvä puoli, että sen jälkeen voi olla jopa vahvempi ja tasapainoisempi kuin ennen sairastumista ja moni näkee myös osan asioista eri tavalla. Minäkin olen oppinut antamaan itselleni anteeksi heikompina hetkinä ja opetellut sanomaan ajoissa ei silloin kun en vain jaksa. Olet myös todella rohkea, kun kirjoitat terapiastasi avoimesti. Ehkä joku muukin saa ajatuksistasi apua tilanteeseensa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että sun elämä on tasoittunut ja olet sinut sairautesi kanssa. Juuri näin kuuluukin olla. Jokaisella meillä on jotain. Oma asenne vaikuttaa niin paljon siihen, miten näiden ongelmien tai sairauksien kanssa kokee elämänsä.
      Kiitos, kun kerroit tarinasi.

      Poista
  27. Aivan mahtava kirjoitus!

    En voi kuin ihmetellä, miten vahva ihminen siellä blogin takana kirjoittaa. Tartut aiheisiin rohkeasti ja kannustat matkan varrella muitakin. Olet suorastaan ihmeellinen ♥

    Meidänkin perhettä koskettaa masennus. Ja kirjoitus osui juuri nyt oikein "ytimeen". Nyt en pysty sanomaan muuta kuin:

    Kiitos ♥ (Ja se tuli suoraan, syvältä sydämestä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Sisällä sykähti kun tämän luin. Et tiedä mitä minulle merkitsee saada lukea tälläisiä viestejä.

      Ihanaa, kkun sait voimaa ja tukea tästä kirjoituksesta ja monien upeiden lukijoiden kokemuksista.
      Täällä on käyty aivan huikeaa keskustelua.
      Olen onnekas, kun blogiani lukee näin mielettömiä ihmisiä!

      Poista
  28. Ihanan syvällinen teksti. Mukavaa kevättä sinulle! Ja voi hyvin! <3

    VastaaPoista
  29. Hei!

    Olet todella rohkea nainen kun näin avoimesti kirjoitit ja avasit elämääsi.
    Mahtavaa huomata, mikä vaikutus avautumisella oli, niin monet rohkenivat avautua myös.
    Itsekin masennuksen kokeneena ja siitä selvinneenä tiedän että kun uskaltaa avoimesti kertoa tilanteesta, ei menetä mitään vaan saa paljon enemmän!!

    Hyvää jatkoa sinulle!

    t. elli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä viestiketju on ollut huikean hienoa luettavaa!!!Täällä käy mahtavia ihmisiä. Minusta avoimuus tämän taudin kanssa auttaa myös paranemaan. Ei ole enää pakko pitää maskia naamalla eikä suorittaminen ole välttämätöntä.

      Poista
  30. Kiitos kun kerroit tämän! OIkeen ajatuksella luin ja on hienoa että olet saanut apua. Onhan se iso summa kuukaudessa mutta todella sen arvoista! Itsekin olen olen masentunut mutta monen vuoden psykoterapia auttoi ja nykyään tuntee itsensä paljon paremmin. Tietää omat voimavarat ja milloin pitää pysähtyä hetkeksi. Ja osaa nauttia niistä pienistä elämän iloista ja väreistä! Ja itselleni ainakin oli hyvin tärkeää että hyväksyin itseni juuri sellaisena kun olen.
    Kiitoa vielä ihanasta blogista! Olet niin positiivinen ja blogisi tuo suunnatonta iloa päiviini :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Psykoterapia on parasta, mitä olen antanut itselleni! Tiedän, että minusta tulee huisin vahva ihminen. Minä aloitin vuoden vaihteessa juuri
      itseni hyväksymisen. Ja mitä se onkaan tuonut mukanaan! Vyötäröstä on lähtenyt jo 6cm ja iho parantunut huimaa vauhtia. Stressi vähenee ja ulkonäkö kohenee tässä samalla.Ja sitä mukaa myös mieli iloistuu. Kiva kun viihdyt
      blogini parissa!

      Poista
  31. Hei! Millaista terapiamuotoa terapeuttisi käyttää, kognitiivinen/psykodynaaminen/psykoanalyyttinen..?

    Hieno puheenvuoro, kiitos

    VastaaPoista

Kiva kun piipahdit ja jätit viestin, ilahduttaa aina.
Positiivisuus tarttuu, samoin negatiivisuus.
Haluan blogissani tuoda hyvää mieltä, myös sinulle.