Ihanaa kun on talvi!
Rakastan tuota lumen tuomaan valoa ja lämpöä.Minusta lumi on lämmintä. En palele ulkona, jos siellä on kunnolla lunta.
Mietin tuossa, että viitsinkö tästä kirjoitella...
Mutta koen, että blogissani on tärkeää myös elämän vaikeampien asioiden käsittely, edes pienessä määrin.
En tiedä miksi, mutta minusta se tuntuu luontevalta puhua niistä täällä.
Moni varmaan muistaa, että sain puolitoista vuotta sitten "keskivaikea masennus" diagnoosin.
Se ei ole tässä matkan varrella mihinkään muuttunut, vaikka olo onkin jo aivan eri.
Olen käynyt psykologilla tämän koko ajan.
Lääkereseptin sain taskuuni puoli vuotta sitten.
Olen erittäin lääkekammoinen ihminen.
Koko tämän ajan pohdin, että aloitanko lääkkeet terapian tueksi.Uutenavuotena tein päätöksen aloittaa. Se oli myös syy, miksi täällä blogissa on ollut aavistuksen hiljaisempaa.
Ajatus ei alkuun kulkenut ihan täysillä.
Minä syön Seronil 10mg yhden päivässä.
Lääke on miedoimmasta päästä ja annos on todella pieni.
Alkuun palelin aivan hulluna.
Olisin voinut oksentaa aamusta iltaan ja vain nukkua.
Oireet helpottuivat muutaman viikon jälkeen, mutta väsymys on jäänyt.
Sekin pitäisi helpottua vähitellen.
Minulla lääke auttaa pitämään sen pahimman alamäen poissa.
Ikään kuin hammaslääkärissä saat puudutuksen ja sinua porataan. Tiedät missä kohtaa kuuluisi sattua, mutta ei satukaan. Näin asian siis koen.Tunnen, kun olo meinaa huonontua, mutta niin ei käykään. Olo pysyy ihan hyvänä koko ajan.
Pieni määrä on minulle sopiva.
Olen oikeasti tyytyväinen, että uskaltauduin ottaa lääkkeet terapian tueksi.
Masennusta ei tarvitse kenenkään hävetä!
Se on Suomessa tabu ja asiasta pitäisi olla hiljaa. Miksi?Kuka tahansa voi sairastua siihen milloin vain.
Siihen on apua, tukea ja lääkkeitä. Tästäkin paranee ajan kanssa.
Itse olen sairastanut tätä "kroonisesti" yli 10 vuotta. Apua tajusin hakea vasta vuosia myöhemmin.
Ihminen kun tottuu kaikkeen. Sairaudesta, pahasta olosta tuli osa minua, mitä osasin jollakin tavalla hallita.
Mutta ihmisen ei kuulu tottua siihen.
Nyt tiedän, miten mahtavalta tuntuu, kun olen päässyt hurjasti eteenpäin.
Kun tunnen enemmän itseäni, ja tiedän mihin pystyn.
Itse aloitan psykoterapin ensi kuussa.
Kela korvaa 37e käynniltä korkeintaan kolmen vuoden ajan.Terapeuttini palkkio tunnilta on 80e.
Itse käyn kerran viikossa, vähintään kaksi vuotta.
Omavastuu on tuossa aika korkea. En osannut odottaa, että itselle jää maksettavaksi melkein 2000e vuodessa. Se on todella paljon!
Mietin kuukausia, että mitä asian kanssa teen.
Päätin mieheni kanssa, että se raha on silti sijoitus tulevaisuuteen.
Se on sijoitus minuun!
Kun aloitin terapian, päätin, että vien tämän loppuun asti.
Ja viedäkseni tämä projekti loppuun, on minun käytävä psykoterapiassa tuo kaksi vuotta.Tulee varmasti olemaan vaikea, mutta samalla upea matka omaan itseen.
Ehjä, kokonainen minä, on suurin palkinto mitä voin saada.
Se on motivaationi ja palkintoni.
Olisi ihana kuulla muiden kokemuksia terapiasta ja masennuksesta.
Ymmärrän, jos halut anonyymisti asiasta puhua.Asiattomia kommentteja en tule julkaisemaan.
Ihana, että uskallat kirjoittaa vaikeistakin asioista! Olen hyvin läheltä seurannut masennusta ja kyllä olet ihan oikeassa, että sopivat lääkkeet terapian rinnalla pitävät ikään kuin pinnalla ja auttavat paranemaan! Voimia sinulle ♥
VastaaPoistaHei, kiva että olet päätynyt ottamaan terapian vastaan ja että olet saanut lääkkeestä helpotusta.
VastaaPoistaItselläni myös suhtautuminen lääkkeisiin hyvin negatiivinen. Olen selvinnyt mäkikuisman avulla masennuksista, joten joskus tulevaisuudessa, kun haluat lääkkeestä irti, suosittelen mäkikuismaa.
Mutta minulla on myös fyysinen vaiva, jonka kanssa olen kamppaillut nyt toista vuotta ja lääkityksen aloittaminen siihen tuntui pahalle. Toisaalta kipu opn niin massiivista ja sietämätöntä, ettei vaihtoehtoja toisaalta (onneksi) enää ollut.
Tsemppiä meille kaikille! Elämässä tarvitsee tsemppiä =)
Maikki: Lääkkeitä ei ole hyvä aloittaa ihan heti, ellei tilanne ole tosi paha. Itse kävin 1,5 vuotta ensin terapiassa, kunnes päätin ottaa lääkkeet tueksi. Onneksi minulla on niin hyvä psykiatri, että hänkin suositteli vain miedompaa ja pientä annosta.
VastaaPoistaJarna: Olen tietoinen mäkikuismasta. Olen käyttänyt homeopatiaa ja luontaislääkkeitä koko elämäni. Mun masennukseni on kestänyt niin kauan, että paraneminenkin kestää vähän pidempään.
Seronilia ei saa syödä mäkikuisman kanssa samaan aikaan.
Lääkityksen lopettamista katsotaan kesän jälkeen. Koska annokseni on pienin mahdollinen, se voidaan helposti myös lopettaa.
Ikävää jos sulla kipuja. Tiedän miltä tuntuu kun kipu ylittää sietokyvyn. Kun odotin puoli vuotta sappileikkaukseen pääsyä, koin elämäni hirveimmät kivut. Söin Tramalia kolme päivässä neljän kuukauden ajan. Olin kyllä aika soosissa tuon ajan, mutta mitään vieroitusoireita ei tullut. Lopetin lääkityksen seinään heti leikkauksen jälkeen, kun ei kipuja enää ollut.
Elämässä tarvii kyllä jokaisen tsempata aina aika ajoin.
Hienoa, että uskaltauduit aloittamaan lääkkeen ja ennen kaikkea, että olet sietänyt haittavaikutukset ja jatkanut lääkkeen käyttöä niistä huolimatta. Monet nimittäin lopettaa lääkkene käytön haittavaikutuksiin, jotka useimmiten häviävätkin ajan kanssa.
VastaaPoistaMulla mielialat vaihtelee tosi paljon, välillä olen ihan "en jaksa elää, haluan kuolla"-asenteella, seuraavana päivänä taas saatan olla todella hyvällä tuulella. Olen yleisestikin aika tyytymätön kaikkeen elämässäni. Ainakin usein. Tänään taas en :D. Joku aika sitten täyttein netissä BDI:n, koska oli pidempi ajanjakso jolloin mieli oli maassa päivästä toiseen. Sain pienet pisteet, sen mukaan ei siis masennusta. Päättelinkin itse, että ilmeisesti vaan v*tutusta niin sanotusti.
Ajoittain on tosi vaikeeta, luulen, että pimeä aika on mulle hankalinta aikaa vuodesta. Nyt valon lisäännyttyä taas mielikin voi paremmin. Mulla tuppaa usein olemaan semmosta ahdistusta, aina johonkin tilanteeseen liittyen. Yleisimmin työstä tai ihmissuhteista johtuvaa.
Mä olen kanssa aika lääkevastainen, välillä kyllä mietin, että hitto pitäisi hakea joku lääkitys. Sepä vaan just, että kun mulla mielialat vaihtelee niin paljon päivästä toiseen. Taidan olla aika huono sietämään pettymyksiä ja epäonnistumisia, enkä osaa ottaa kritiikkiä vastaan kovin hyvin, aina otan kaiken itteeni. Toisaalta tiedostan nämä asiat ja yritän itekseni niitä työstää.
Voimia sulle psykoterapiaan, toivottavasti se auttaa sinua ehjemmäksi :).
Kiitos rohkeudesta! Itse en ole kehdannut kertoa edes läheisilleni tarvitsemastani lääkityksestä,juuri siksi että asia on vieläkin tabu Suomessa,toivottavasti tulevaisuudessa tilanne on toinen.Siihen tarvitaan juuri sinunlaisia rohkeita asiasta puhujia.Olen syönyt mielialalääkkeitä jo muutaman vuoden,ja en halua ainakaan vielä kokeillakaan lopettamista.Nyt vasta kun olen taas kunnossa oikeastaan ymmärrän miten huonossa kunnossa olin,siihen en halua palata enää koskaan...Mäkikuismaakin joskus aikoinaan kokeilin,saattaahan tuo olla tukena jossain alavireisessä vaiheessa,mutta ei sen avulla olisi sieltä pimeästä notkosta noustu,koskaan.
VastaaPoistaKaikkea hyvää!
-fiona
Ruusu sinulle, että uskalsit kirjoittaa varmasti kipeästä asiasta! Tsemppiä tuleviin viikkoihin ja kuukausiin!
VastaaPoistaHieno kirjoitus!
VastaaPoistaItse olen sairastanut vakavan masennuksen n.5 vuotta sitten. Lääkitys ja kriisikeskukselta sain keskusteluapua 5 kertaa (1krt/vko). Lisäksi ystävät ja mies oli todella suurena keskusteluapuna.
Niinhän se on että kun itse myöntää sen sairauden, niin siitä alkaa parantuminen.
Lääkitys oli minulla pari vuotta. Ensimmäisen vuoden jälkeen sitä jo vähennettiin mutta tuli takapakkia omassa olossa joten jatkettiin sitten vielä toinen vuosi.
Arki pyöri ihan entisellään, aamulla oli pakko vaan jaksaa nousta sängyn pohjalta lasten takia. Mies kävi ihan normaalisti töissä. Silloin tällöin ystävät halusivat ottaa lapsia heille että sain tehdä mitä halusin. Muistan suunnitelleeni aina että NUKUN, mutta sitten kuitenkin sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lähdettyä esim. shoppailemaan. Hyvää terapiaa ;)
Oli todella vaikeitakin aikoja, mutta minulla oli koko ajan todella suuri halu vain parantua siitä joka tietenkin helpotti paranemista.
Vähän jäänyt pelko että sairastunko vielä joskus uudelleen. Tuon sairastumisen jälkeen olen saatellut hautaan pienen vauvani ja sitten kokenut onnen uudesta vauvasta. Tunnemylläkkää siis ollut, joten niin minä itse kuin mieheni sekä neuvolantäti on ollut tarkkana tuleeko masennusoireita. Ei ole onneksi tullut, vaikka "aihetta" ois ollut.
Tsemppiä sulle kovasti!!! :)
Hei... tosi rohkeeta kertoa masennuksestaan näinki yleisesti :) mutta todellakin siinä ei ole mitään hävettävää tai piiloteltavaa. Masennuslääkkeethän taitaa nykyään olla ihan yhtä yleisiä kun särkylääkkeet.
VastaaPoistaMinä olen myös masentunut...
Apua älysin hakea n. 5vuotta sitten kun väsyin jo fyysisestikin niin että en meinannut pystössä pysyä. Aluksi se oli hankalaa myöntää itselleen olevansa masentunut ja lääkityksen tarpeessa. Luultavasti masennus on kuitenki kestänyt jo paljon pidempään.
Olen myös käynyt terapiassa ja siitä oli iso apu... Psykoterapiaakin ehdotettiin, mutta sitä pidettiin mulle liian rankkana.
Lääkkeitä syön edelleen, mutta voin jo paljon paljon paremmin. Suurin apu lähtee itsestä ja oman ajattelutavan muuttumisesta. Mies on ollut suurin tuki ja kuuntelija <3
Haluaisin tietysti elää ja olla onnellinen ilman lääkkeitä, mutta ihan vielä en ole siihen valmis ja sen kanssa ei hätiköidä. Tärkeää on antaa itselleen aikaa toipua rauhassa ja eheyttää itsensä :) Tärkeää on myös tehdä itselleen mieluisia asioita eikä vaatia suorituksia...
Masennus uusiutuu helposti siihen taipuvaisilla, mutta nyt emme ole enää yksin. Apua saa ku hakee ja siksi kenenkään ei kannattaisi jäädä yksin miettimään että olenkohan masentunut vaan marssia lääkäriin ja kertoa asiansa... Maailmaan mahtuu itkua ja ääntä. Pahin virhe minkä minäkin tein oli kätkeä kaikki suru ja ahdistus sisälleen. Puhumisen taidon olen oppinut ja muistutankin kuinka tärkeää ihmisen on puhua ja purkaa tunteitaan. Voimia <3
fiona: Jokainen tekee niin kuin tuntuu parhaalta. =) On todella harmi, että Suomessa masennus on tabu, että sitä jotenkin kavahdetaan ja hävetään. Itse puhun siitä avoimesti ehkä juurikin siitä syystä. Asioihin tarvitaan muutosta. Kun puhutaan suvaitsevaisuudesta, mutta sairaudet, mitkä voivat koskettaa ketä tahansa, ne halutaan haudata.
VastaaPoistaIhanaa, että voit paremmin! Itselle kun antaa tämän asian kanssa aikaa, niin hyvä tulee.
Mari: Kyllähän sä voisit käydä juttelemassa noista tuntemuksista. Jos vaikka hormoonit on sekaisin?
Toki mielialat vaihtelee, mutta jos ne alkaa haittamaan normaalia arkea, kannattaa asia ottaa esille. Ei siinä mitään menetä. =)
nonna: Kiitos. =)
Mari: Upea kuulla, että olet päässyt suosta nousemaan! Itselle se suurin juttu oli myöntää olevansa masentunut ja aloittaa terapia. Kun tiesin olevani masentunut, meni minulla VUOSI, että uskaltauduin terapiaan.
Terapia on ollut ehdottomasti parasta, mitä olen itselleni suonut.
Omalla asenteella on suuri merkitys! Ei terapiassa edisty, jos itse ei tee töitä itsensä kanssa. Mä olen aina joka viikko käynyt jotain asiaa mielessä läpi ennen kuin on taas uuden käynnin aika.
Pitää olla valmis käymään nämä hommat läpi ja katsomaan itseä peiliin. Se tekee kipeää, mutta sitten taas helpottaa ja on hurjasti vahvempi.
Kiitos kovasti kertomuksestasi!
Maikki: Upea kirjoitus, kiitos!
Pitää olla tosiaan itselle armollinen. Mä olen luonteeltani suorittaja.Ja siitä yritän koko ajan päästä irti. Siksi päätin tänä vuonna keskittyä "less is more" ajatukseen. Ei siinäkään mestariksi pääse heti, mutta vähitellen.
Olen oppinut antamaan itselleni anteeksi ja olemaan iisimmin. Suon itselleni taukoja ja helpotuksia.
Elämästä pitää oppia nauttimaan tässä ja nyt ja sitä tässä opetellaan. =)
Iloa arkeesi!
Olet rohkea kun uskalsit kirjoittaa näin arasta asiasta.Olen kahden lapsen äiti ja jouduin nyt aloittaan masennuslääkkeen syönnin. Yh äitinä erityislapsen kanssa raskasta ilman tukiverkkoa.Nyt elämä sujuu taas paremmin...ihana blogi.
VastaaPoistaIhan kyyneleet nousi silmiin kun luin sun tekstiä taas. Olen siis taka-alalta lukenut blogiasi jo pidempään, mutta vasta nyt uskallan kommentoida. Itselläni on nyt sellainen vaihe, että tuntuu kuin tarvitsisin oman oloni kanssa apua, mutta en ole sitä vielä uskaltanut hakea. Enkä oikein edes tiedä mistä hakisin ja pelkään ettei mun tuntemuksia oteta vakavasti. Olisikin mukava tietää miten sinä tartuit asiaan ja kuinka tunnistit oireitasi. Kiitos tästä kirjoituksesta, se luo uskoa, että parempaa elämää voisi olla minullekin. -T-
VastaaPoistaNäinhän se on. Ei terapia ja lääkitys yksinään paranna, pitää se oma voimakin siihen parantamiseen löytää.
VastaaPoistaVauvan menetys on minulla asia jota en ole voinut vielä työstää. Isompien lasten takia piti vaan yrittää mennä eteenpäin, eikä vaipua sinne suohon. Silloinkin tarvitsin reilun kuukauden ajan lääkitystä että jaksoin pyörittää arkea ja vastata niihin lasten surullisiin kysymyksiin "Miksi?" aina kerta toisensa jälkeen.
Kun sain kannateltua lapsia sen asian yli, tuntui etten voi alkaa itse sitä asiaa enää murehtimaan etten vedä mukanani lapsia taas sinne... alas....
Olen ajatellut että sen asian vielä työstän, mutta en ihan vielä. Se tulee viemään paljon aikaa, voimia... Aikaa pois lasten kanssa olosta, siitä ihan oikeasta läsnäolosta ja sitä en nyt halua heiltä pois viedä. Nyt näin kolmen vuoden jälkeen lapset pystyvät sentään jo käymään haudalla ilman kyyneleitä lähes joka kerta. Silloin tällöin vielä tekee tiukkaa.
Vaikea asia! Pitää yrittää jaksaa olla itse vahva.
Juuri siksi tykkään blogistasi koska uskallat kirjoittaa vaikeistakin asioista. Kaikki ei ole aina niin helppoa ja auvoista elämässä.
VastaaPoistaItse kannatan lääkkeiden syömistä. Nykyajan lääkkeet on kuitenkin tehokkaita masennuksen hoidossa. Varsinkin terapian ohella ne ovat hyväksi. Toisinaan joutuu etsimään itselle sopivaa lääkettä, mut onneksi on vaihtoehtoja valita kun lääkkeitäkin on monenlaisia.
Onnea terapiallesi, sitäkään ei niin helposti nykyään saa!
Hei, kiitos kun kirjoitit itselläni on kahdesta nuorimmasta diagnosoitu synnytyksen jälkeinen erittäin vaikea masennus ja siihen päälle emetofobia ja pakko-oireinen toistohäiriö.
VastaaPoistaitse en fobiani ja lääkekammoni takia ole aloittanut suositeltua lääkehoitoa. ja käyn kunnallisen tason psykpolilla säännöllisesti. olo heittelee aika rajustikin.
voimia sinulle <3
anonyymi: Toivottavasti saat jutteluapua myös. Se on tosi tärkeää, kun saa tuulettaa päätään ja voi käsitellä asioita kunnolla. Saada toisen näkökulma asioihin. Kiva kuulla, jos olosi on jo hiukan parempi.
VastaaPoista-T- Minulla on tunteet menneet vuoristorataa jo vuosia.
Olin aika loppu pari vuotta sitten. Poikani kävi psykologilla testeissä varten, että pääsi eteenpäin neuropsykologille. Psykologi ehdotti, että tulisin joskus juttelemaan poikien asioista hänen kanssaan ajan kanssa. Meni vuosi, että varasin ajan. Pääsin siis ihan suoraa poikein takia. Ja tuolla olen käynyt siitä asti. Ensi viikolla viimeinen käynti ja sitten siirry psykoterapeutille.
Jos mielesi on synkkä, "elämä on paskaa" koko ajan ja tekisin mieli välillä vaan kiljua, olet ärtynyt tai hermostut pikku asioista. silloin kannattaa pysähtyä ja pyytää apua.
Älä ala heti syömään lääkkeitä. Soita terveyskeskukseen psykologille tai psykiatriselle sairaanhoitajalle. Pääset varmasti juttelemaan. Kannattaa vaatia apua. Nykyään kun ei saa apua, ellei sitä osaa kunnolla pyytää.
Mari: olen todella pahoillani suuresta menetyksestäsi! Muista, että ei sun tarvitse olla koko ajan vahva. Olisi varmaan aika hyvä saada terapiaa sinulle, että voisit käydä siellä käsittelemässä tuon kipeän asian. Näin sinulla olisi paikka missä hoitaa sisäisiä haavoja, ilman että lapset näkisi surusi määrää. Tuo asia on minulle juuri se syy, miksi terapiassa käynti mulle on todella tärkeää. Se on paikka missä purkaa lastia, ilman, että mies tai lapset näkevät sitä koko pahan olon kirjoa.
Minttu: Toivon sinulle parempaa huomista. Onneksi olet saanut sopivaa apua. Mulla kesti vuosi, että suostuin ottamaan lääkereseptin kotiini. Ja siitä meni sitten vielä 6kk että lääkkeet hain. Annoin itselleni aikaa ja olen iloinen, että aloitin lääkityksen. Olo on taas parempi. =)
Esikoisen jälkeen sairastuin hyvin nopeasti vaikeaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kuukaudessa olin siinä kunnossa, että suunnittelin päivisin itseni tappamista. Oli varsin pysäyttävä kokemus, kun se tuli täydellisenä yllätyksenä. Minulla ei ole ollut minkäänlaista "masennushistoriaa" aikaisemmin ja kovaksi todettu stressinsietokykykin. Minulla pääasiallinen hoitomuoto oli lääkitys. Vuoden kuluttua lääkkeiden aloittamisesta lopetin. Minulla myös oli pahat sivuoireet aloittaessa, mutta lopetus sujui täysin ongelmitta.
VastaaPoistaToisen lapsen kohdalla osasin varautua. Halusin kuitenkin kokeilla, että pärjäisinkö ilman lääkitystä. Jouduin aloittamaan. Sillä kertaa söin lääkkeitä melkein 2 vuotta. Lopetus ei taaskaan ollut ongelma.
Mitään hormonaalista ehkäisyä en ole enää voinut käyttää lasten saannin jälkeen, ne laukaisee heti masennusoireet.
Tsemppiä paranemiseen. Välillä tulee hyviä päiviä ja välillä sitten takapakkia.
Minusta on hienoa, että puhut avoimesti. Työssäni kohtaan mielenterveyskuntotujia, jotka painivat eriasteisten masennuksien ja muiden oireiden kanssa. Yhteistä kaikille kuitenkin on häpeä. On se kummaa, jos sairastat syöpää, saat myötätumtoa, mutta jos sairaus on vaikkapa masennus, sinua kartetaan. Ei ihminen mihinkään katoa ja ilman tukea on vaikea nousta. Asenteet ovat onneksi kevenneet, mutta paljon on vielä tehtävää. Kaltaisesi ihmiset, jotka tulevat sairautensa kanssa esiin, tekevät ihan mahtavaa työtä. Samoin tekevät sitä myös klubitalot, joissa kaikki toimivat toisiaan tukien, tasavertaisin ohjaajat ja kuntoutujat.
VastaaPoistaVoimia sinulle kuntoutumisen tiellä<3
Mä olen ihan samoilla linjoilla kuin sä siinä, että masennusta ei tarvitse eikä pitäisi hävetä! Ja olen omastanikin puhunut ihan avoimesti sellaisille ihmisille, joille nyt yleensäkin puhun asioistani.
VastaaPoistaMä siis sairastuin masennukseen muutama kuukausi Toukan synnytyksen jälkeen (diagnoosi mulla myöskin keskivaikea). Pääsin neuvolan kautta terapeutille ja kävin siellä ehkä n. 10 kertaa. Mies oli mukana muutamalla kerralla. En tiedä sainko käynneistä niin hirveästi mitään irti, mutta sieltä saamanani Depression itsehoito -vihkonen tehtävineen auttoi. Masennusaika pikkuvauvan kanssa oli todella, todella haastavaa, mutta sain kuin sainkin kaivettua itseni sieltä suosta ylös. En halunnut lääkkeitä vaikka niitä mulle tarjottiin.
Reilun vuoden voin erittäin hyvin, mutta sitten yhtenä päivänä tajusin, huutaessani miehelle, "mä haluun tappaa itteni" jonkun pienen riidan aikana, että mä olen taas masentunut. Beckin testistä sain 34. Mietittiin että soitanko taas neuvolaan, mutta rupesin käymään sitä samaa tehtävävihkosta läpi. Välistä kävin todella, todella pohjalla. Istuin puhelinkädessä itkien, mutta en jaksanut soittaa kellekään. Tuntui ihan tyhmältä olla masentunut ilman mitään syytä. Itkettyäni yhden illan loputtomalta tuntuvaa itkua, sain lopulta yllättäen puettua ne "syyt" sanoiksi (en siis tiennyt että mitään syitä oli) ja siitä alkoi mun paraneminen. Olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, että mulla on masennustaipumuus, ja miehen kanssa seurataan mun vointia tarkkaan, että päästään tarttumaan siihen ennenkuin mennään jo ihan pohjamudissa. Selailen myös tuota vihkosta aika ajoin, muistuttaen itselleni niitä sieltä oppimiani selviytymiskeinoja.
Hieno kirjoitus! <3 Itse olen myös nähnyt masennusta lähipiirissäni kavereilla, exällä , nykyinen mieheni on sairastanut masennuksen, ja tadaa, itsekkin olen.
VastaaPoistaItsellä on toinen kierros menossa, tiedostan sen mutta en jaksa varata itselle keskusteluaikaa. Miehen ja parin parhaan ystäväni kanssa keskustelen asiasta ja se aina helpottaa ja antaa voimia taas jaksaa eteenpäin.
Päätin myös vaihtaa alaa, jäin pois töistä kokonaan nyt vuoden vaihteessa ja haen syksyksi kouluun. Vuoden vaihtuminen ja päivien valostuminen aina alkaa nostattamaan mielialaa, vähemmän tulee niitä synkeitä päiviä. =)
Hyvä kirjoitus. Itsellä menee Seronil 60 mg/vrk, dg. pakko-oireinen häiriö. Vähemmällä en tule toimeen.
VastaaPoistaItelläni on aika samanlainen tilanne. vuosi sitten sai kasekiavaikea masennus diagnoosin. Sain myös citalopram lääkkeet. Kävin juttelemassa pari kertaa mutta sitten tuli kesäloma ja terapeutti (psykiatrinen sairaanhoitaja) oli lomalla. hoito jäi kesken. Minulle suositeltiin pitkäaikaista terapiaa ihan psykiatrilla, mutta minun on ollut hyväksyttävä se että tässä elämäntilanteessaa ei vain ole varaa siihen. Kolmen lapsen opiskeleva lähes yh-äiti =/ Lääkitys on auttanut selviämään pahimmasta yli, mutta tiedän ettei ongelma poistu lääkkeillä. Tilanteeni ei ole tarpeeksi paha että pääsisin kunnalliselle puolelle hoitoon. Vähän väliinputajafiilis =/ ja tuntuu vaikealta aloittaa jälleen hoitosuhde sairaanhoitajan kanssa. Aloitekyvyttömyyttä. Itse olen sitä mieltä että lääkkeet parantavat olotilaa sen verran että pystyy käymään itse ongelmaan käsiksi. Käsittelemään asiat. Suhtaudun siis myönteisesti lääkkeelliseen hoitoon, mutta niin kuin aiemmin jo mainitsin lääkkeet eivät riitä yksinään.
VastaaPoistaPaljon voimia sinulle; mielikuvissani olet jo todellinen taistelija, jos olet jo 10 vuotta kamppaillut masennuksen kanssa.
VastaaPoistaTerapia ei tule olemaan aina helppoa, kuten itsekin tiedät, mutta niin kuin sanoit, se on sijoitus itseesi ja sitä kautta myös lapsiisi.
Juu-u, sinne menen... aikanaan. Olen sellainen tyyppi että jos nyt alan sitä asiaa käsittelemään niin se vie minut täysin mennessään. Vuosipäivät, lasketut ajat, hautajaispäivän vuosipäivät on jo sen verran pahoja paikkoja että olen aina muutaman viikon ihan omassa maailmassani ja itkeskelen. Lapset on silloin myös surullisia, tietenkin.
VastaaPoistaMinä en vain pysty hoitamaan sitä asiaa vielä, koska tiedän silloin näiden lasten myös voivan huonosti koko sen ajan.
Onneksi on mies jonka kainalossa asiaa itkeskellä iltaisin jos oikein pukkaa ikävä ja suru päälle.
Ja onneksi hautausmaa on niin lähellä että voin käydä siellä vaikka päivittäin tirauttamassa kyyneleitä.
Jo nämä asiat helpottaa! Ja päiväkirja tietenkin jonne myös purkaa mieltä.
Odotan kyllä milloin tulisi hyvä aika alkaa asiaa käsittelemään. Tiedän että käsiteltävä se on, muuten siitä ei pääse yli.
Oot tosi rohkea, kun kerrot asiasta noin avoimesti! Mä oon käyny pari pitkää psykoterapiaa - ollu tosi merkityksellisiä oman elämän kannalta. Seitsemän vuoden ajan oon syöny samaa lääkettä kuin säkin, ja samoin ihan pienintä annosta. En usko, että koskaan pääsen lääkkeestä eroon, mut ei se mitään. Elämä on kaikista mutkista ja montuista huolimatta elämisen arvoista. Ja psykoterapiasta voi saada tosi hyviä eväitä tulevaan! Ai että, hienoa että sä puhut masennuksesta noin avoimesti ja rohkeasti! Aurinkoisia päiviä sulle! Löysin sun blogin ihan joitakin päiviä sitten, mut nyt sait musta taatusti ihan vakituisen lukijan. :) Elma
VastaaPoistaMOi!
VastaaPoistaOlen taistellut vaikean masennuksen, sekä mulla siihen liittyvän ylensyönnin ja unettomuuden, kanssa pitkään. Sairaslomalla olen ollut parisen vuotta enkä vieläkään ole työkunnossa. Alusta asti syöny lääkkeitä terapian ohella. Oon ollu sairaalajaksoilla lääkkeittenvaihdoilla. Nyt pikkuhiljaa mustasta tunnelin päästä pilkistää valoa. Huono omatunto lasteni vuoksi, mutta sairauttani en oo hävenny.On sanottu, että herkät ihmiset sairastuu helpommin masennukseen.
Voimahaleja! T:valoa kohti
Rohkea ja upea postaus. :) Masennus kun vaivaa hyvin suurta osaa suomen kansasta on typerää puhua siitä kuin tabusta. Typeryyttä on olla tarttumatta asiaan ja yrittää itse painia liian suurteen asioiden kanssa. Tekisi kyllä itse kullekkin hyvää avata sisimpänsä solmuja terapeutilla. Omavastuu on kyllä aika hurja, vaikka niin ei tietenkään saisi ajatella, kun kyseessä on oma terveys. Eihän sitä koskaan tinkisi lastensakkaan terveydestä. Paljon zemppiä ja kohti uusia tuulia!♥
VastaaPoistaKiva, kun kirjoitit asiasta, rohkeaa tekstiä. Itse koin nyt toisen synnytyksen jälkeen "masennusjakson", olo oli kaikin puolin kurja, mutta apua sain kun tajusin hakea. Edelleenkin vielä tulee päiviä/ hetkiä, kun tuntuu, ettei ole ihan oma itsensä. Mietinkin välillä, pitäisikö hakeutua jonnekin keskustelemaan vai helpottaako tilanne ajan myötä... Hyviä päiviä on onneksi paljon enemmän. :) En kyllä aio pitkään enää huonoa oloa katsella jos sellaista ilmenee. Nyt osaan hakea apua.
VastaaPoistaAivan UPEAA keskustelua täällä!
VastaaPoistaOlen lukenut jokaisen kommentin ja tarina. Jäänyt niitä miettimään.
Kiitos te ihanat, kun olette kertoneet omia kokemuksianne.
Minusta on mahtavaa, kun näistä asioista keskustellaan avoimemmin.
Ei masennusta tarvitse kenenkään hävetä. Ei se tee ihmisestä huonompaa tai vähäarvoisempaa.
Samalla tavalla masennusta voidaan hoitaa, kuin muitakin sairauksia.
Tulen kirjoittelemaan aina välillä ajatuksia aiheesta.
Jännityksellä meinaan odotan uuden terapian alkua ja saan nähdä miten se vaikuttaa oloon.
Hienoa, että olet ottanut avoimen asenteen masennukseen; se on jo yksi askel paranemineen. Tsemppiä sinulle!
VastaaPoistaKiitos tästä postauksesta!
VastaaPoistaItse olen aikuistumisen kynnyksellä sairastanut masennuksen. Nyt kymmenisen vuotta myöhemmin elämän "ruuhkavuodet" (nyt todella tiedän mitä niillä tarkoitetaan) ovat uuvuttaneet ja sairastuin paniikkihäiriöön. Tajusin hakea apua ajoissa, ilman lääkitystä olisi oma elinpiiri varmasti suppeutunut kovasti, mutta lääkkeiden tuella olen pystynyt käymään töissä normaalisti ja se vastavuoroisesti on minulle hyvää lääkettä.
Itse en ole halunnut asiasta kovin monelle kertoa, mutta ehkä kunhan tässä pahin vaihe ohitetaan niin puhuminen on jo helpompaa.
Täällä odotellaan jo kovasti kevättä, auringolla on uskomaton voima ihmismieleen:)
Aurinkoisia päiviä!
Hienoa, että otit asian esille!
VastaaPoistaItse painin 6 vuotta sitten synnytyksenjälkeisen masennuksen kanssa ja se oli voimia vievää ja kamalaa, surullista ja raastavaa.
On hienoa, että näistä asioista nykyään puhutaan enemmän. 6 vuotta sitten en voinut puhua kenellekään.
Lämmin halaus :)
Olet rohkea kun kirjoitat noin vaikeasta ja henkilökohtaisesta asiasta. Oikein paljon jaksamista ja voimia sinulle ja perheellesi. Blogisi on muuten ihana, olen seurannut sitä hiljaa jo pidemmän aikaa.
VastaaPoistaSä oot aika sissi kun rohkenet kaiken tämän jakaa meidän kanssa, vau!
VastaaPoistaMulle tästä on sikäli iloa (voikohan nyt sanoa näin...) että huomaan aina välillä perusterveenä porskuttajana ajattelevani masennuksista ym. että "vähän vaan nyt ulos lenkkeilemään ni kyllä se siitä". Ja eihän se siitä, kyllä mä sen ymmärränkin. Kiva myös kuulla, että lääkkeet on sellaisia toimintakykyä ylläpitäviä, joista on oikeasti apua. Sairastuneiden omakohtaiset kuvaukset tekee näistä ongelmista todellisempia meillekin, joita ne ei henkilökohtaisesti kosketa.
Kuitenkin, aurinkoisia talvipäiviä!
En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi paremmin kuin jo edellä on sanottu, joten tyydyn vain tsemppaamaan mukana.
VastaaPoistaVOIMAHALI!
Minä kiinnostuin tästä aiheesta kovasti, sillä mullakin on joskus todettu jonkun sortin masennus ja olen siihen syönyt lääkkeitäkin (en kyllä yhtään muista mitä). Olen myös sairastanut bulimiaa nuorempana. Hirmu huono itsetunto, vaikka olenkin kova hölöttäjä ja tungen itteni joka paikkaan..
VastaaPoistaMinä kävin masennuksen aikaan juttelemassa jossain kunnallisessa jutussa, mutta jotenkin se ei tuntunut auttavan yhtään. Mulla on mies, joka ei oikein tajua mun masenteluja.. musta tuntuu, että se vaan pitää mua vähän hölmönä. Ja kai mä sitten lopulta aloin itekin ajatella niin. Lopetin lääkkeet ja päätin, että olkoot Olen aikanaan päässyt bulimiastakin niin, että vaan yks päivä päätin, että se loppu nyt (sairastin sitä vissiin pari vuotta). Tosin siitä hyppäsinkin sitten suoraan kovaan alkon käyttöön ja rillutteluun.. mieheni tapaaminen vasta asetti mut aloilleen, olin silloin 22v.
Olen vähän sen sortin ihminen, että innostun ja kyllästyn. Olen välillä tosi rivakka ja toimelias ja välillä sitten aivan saamaton. Olen myös kaikkea ilon ja innostuksen sekä pohjattoman ahdistuksen väliltä. En siis oikein tiiä onko se vain luonteenpiirre vai onko siinä jotain sairauteen liittyvää.
Nyt mulla on pidemmän aikaan ollut tosi alakuloinen olo. Siihen vaikuttaa moni asia, pääosin kuitenkin sellanen syvä pettymys parisuhteeseen ja perhe-elämään. Lapset on mitä hirveimmässä teini-iässä, koen että olen kaikessa niin yksin, siis että mies ei osallistu tarpeeksi. Meillä ei myöskään ole ollenkaan mitään suurta rakkautta ja sellasta onnea, mitä kuvittelen avioliitossa olevilla olevan (ehkä vain kuvittelen, onko ihmiset onnellisia keskenään edelleen liki 18 vuoden yhdessäolon jälkeen??). Olen myös ollut työttömänä yli 8kk, koittanut löytää uutta suuntaa ja uutta ammattia mutta en vain löydä. Nyt on edessä paluu työelämään - sinne entiseen työpaikkaan, missä olin loppuajat todella ahdistunut..
Kävin äsken näiden kommenttien innostamana tekemässä tuon masennuskyselyn. Sain tulokseksi 18 ja tiedon, että "saatat potea vaikeaa masennusta" sekä "saatat potea livää ahdistuneisuutta". Toisaalta olen yllättynyt, toisaalta en yhtään.
Menen ensi viikolla työkkäriin keskustelemaan työkykyasioista (käsivaivoja). Täytynee siellä ottaa esiin myös tämä asia.
Sinulle kiitos rohkeasta tekstistäsi. Minä olen itekin vähän sellanen, että puhun asioista niiden oikeilla nimillä. Ja olen sitä mieltä, että se on hyvä asia, melkein asiassa kuin asiassa. Ei toista voi auttaa ja tukea, jos ei edes tiedä mitä sen sisällä myllertää!
Kaikkea hyvää sinulle, liityn samalla myös lukijaksesi.
Heli: Upea kirjoitus, kiitos siitä! On mahtavaa, kun rohkenet kirjoittaa noin avoimesti.
VastaaPoistaKannattaa toki ottaa esille oma olo. Masennus on sellainen, että se "koteloituu". Sen kanssa oppii elämään,siitä tulee osa ihmistä. Näin minulla kävi. En tiennyt olevani masentunut kun aloitin terapian. Sanoinkin siellä montaa kertaa, että en koe olevani masentunut. Ja terapeutti oli hiljaa. Oli oikeasti mahtavaa huomata, miten sitä huijaa itseään. Olen pitkän matkan jo kulkenut ja matka jatkuu.
Tsemppiä tulevaan!
Toivottavasti löydät paikkasi ja asiat alkaa tuntumaan paremmalta.
Mukava nähdä, että joku täällä blogimaailmassa osaa ottaa näitä arempiakin aiheita esiin. Ja hienolla tavalla vieläpä :)
VastaaPoistaItse olen seurannut hyvin läheltä tuota vuosien masennuksen kanssa kamppailua ja lääkityksellä se on nyt saatu melko hyvin tasapainoon. Ei lääkkeet aina ole pahasta, mikäli niillä itselleen paremman olon saa ja ne elämää helpottavat, sehän on vain positiivista :)
Satunnaisena vieraana täällä pyörähdin, joten toivotan sinulle oikein hyvää jatkoa ja iloista kevään odotusta :)
Hienoa, että puhut aiheesta. Masennus on sairaus, siinä missä vaikka diabetes. Sitä voidaan hoitaa ja siinä ei ole hävettävää.
VastaaPoistaMinulla kävi toisin päin. Minulla oli huono olla ja masensi. Hain apua ja kävin psykiatrilla. keskusteluissa huomasin, ettei minulla ollut oikeaa masennusta vaan elämäntilanteeni oli kaikin tavoin kestämätön. Se oli minulle se herätys. keräsin kaiken rohkeuden ja muutin elämääni. Vaikka se oli vaikeaa, olen vihdoin aidosti onnellinen.
En siis omalla tarinallani millään tavalla väheksy masennusta vaan hhaluan rohkaista hakemaan apua. Joskus diagnoosi on sairaus, joskus tarvitaan vain syvempää itsetutkiskelua. Joka tapauksessa siitä lähtee asioiden ratkeaminen, vaikka se vaatisi aikaa ja rohkeutta, ja lopulta parempi olo.
On erittäin tärkeää, että hoidat masennustasi ja satsaat siihen. Aihe on mulle tosi vaikea kun rakas läheiseni menehtyi masennukseen. Oli liian myöhäistä vaikka häntä hoidettiin 2 vuotta laitoksessa. Ei auttanut apu ihmisten, ei rakkaus läheisten. Niina on sydämmessäni aina joka ikinen hetki :`(
VastaaPoistaHienoa, että kerrot vaietusta asiasta, jota kenenkään ei pitäisi joutua hävetä. Ei se ole oma syy, kun ei sitä pysty selittämään miksi kaikki on vaikeaa.
Toivon sinulle aurinkoa päiviisi!